Luentomuistiinpanoja

VARHAISEN KIRKKOTAITEEN JUURET ROOMASSA

Turku Central of Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS) järjestää keväällä 2015 Turun tuomiokirkossa studia generalia -yleisöluentosarjan teemalla Kuvitettu kirkko – kuvien merkitys uskonnoissa. Luentosarjan aloitti 26.1. Teemu Immonen (FT) aiheenaan Rooman Pietarinkirkko ja kirkkotaiteen synty, otsikosta poiketen esimerkkeinä käytettiin myös Pyhälle Paavalille omistettua San Paolo Fuori le Muraa, joka myös sijaitsee Roomassa, sekä useita muita varhaisia italialaisia kirkkoja ja basilikoja. Luennossaan Immonen tarkasteli esimerkkipyhättöjen vaikutusta keskiaikaisen kirkkotaiteen syntyyn ja muovautumiseen sekä esitteli varhaisen kristillisen taiteen kuva-aiheita ja niiden tutkimisen mahdollistavaa lähteistöä. Osallistuimme muutaman kiltalaisen voimin yleisöluennolle, josta tässä muutamia poimintoja. Keskustelimme myös kevään kuvioista teekupillisen ääressä.

Kirkkotaiteen synty

Kristinuskossa oli juutalaisuuden peruina voimassa kuvakielto ensimmäisinä vuosisatoina. Vielä 300-luvulla kirkkotaidetta tai muutakaan uskonnollista taidetta ei käytännössä ollut olemassa, vaikka kristinusko uskontona oli jo vakiintunut ja myös yleisesti hyväksytty osa Roomaa konstantinolaisen käänteen jälkeen. Konstantinolaisella käänteellä tarkoitetaan muutosta, joka tapahtui, kun keisari Konstantinus Suuri (272–337) nosti valtakaudellaan aikaisemmin vainotun kristinukson valtakunnassa hallitsevaan asemaan.

Konstantinolainen aika oli merkittävä kristittyjen uskonharjoittamisen kannalta myös uskonnon harjoittamisen vapautta materiaalisemmassa mielessä. Immosen mukaan Konstantinus vaikutti kirkkojen ulkoasuun ottamalla basilikan muodon uskonnolliseen käyttöön. Basilikat olivat perinteisesti olleet kolmi- tai useampilaivaisia hallintorakennuksia, joten rakennustyyppi korosti ja rakensi kirkon mahtia.

Vaikka kristillinen taide syntyi melko myöhään, kirkkotaide ei kuitenkaan kehittynyt tyhjiössä. Katakombien taide ja esimerkiksi Syyriassa sijaitsevan Dura Europoksen synagogan raamatullinen (tai juutalaisessa yhteydessään pikemminkin vanhatestamentillinen) kuvasarja ovat epäilemättä vaikuttaneet varhaisen kirkkotaiteen muovautumiseen. Immosen mukaan taide tuli osaksi kristinuskoa 440-luvulla Leo I Suuren paavikaudella.

Pietarin ja Paavalin kirkkojen maalauskoristelut kantoivat merkityksiä keskiajalle ja periytyivät kirkkotaiteessa eteenpäin. Vaikka niiden kuvastosta otettiin vaikutteita ympäri Eurooppaa, kaikki kirkot muovasivat kuvastoa omanlaisekseen, esimerkiksi kirkon oman suojelupyhimyksen erityisesti huomioiden.

Joitakin huomioita kirkon kuvista

Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkot sijaitsevat niillä paikoilla, joilla apostolien hautojen on ajateltu sijaitsevan. Apostolien teoissa kuvataan Pietarin ja Paavalin matkaa Roomaan, jossa kirkkohistoria kertoo heidän kärsineen marttyyrikuoleman keisari Neron vainojen aikaan. Kyse on kristinuskolle merkittävistä hahmoista, joiden nimeä kantavilla hautamuistomerkkikirkoilla on erityinen asemansa. Tässä käsitelty Pietarinkirkko ei ole sama, jossa Vatikaanissa nykyisin voi vierailla, vaan kyse on sitä edeltäneestä rakennuksesta.

Keskiajan kirkkotaide ei ollut luonteeltaan dekoratiivista, vaan pikemminkin meditatiivista. Sen tehtävä oli palvella yhdessä arkkitehtuurin ja kirjoitetun Sanan kanssa hengellisiä tarkoituksia ja johtaa ajatukset taivaallisiin asioihin. Usein kirkkojen kuva-aiheet oli rakennettu sykleiksi, kirkkorakennusta kiertäviksi kuvakertomuksiksi. Kuvasarjat saattoivat ikään kuin spiraalina ympäröidä kirkkotilassa oleskelevan ihmisen, tämä oli käytännöllistä etenkin luostarikirkoissa, joissa munkit viettivät suurimman osan päivästään kuvien keskellä. Toinen malli oli, että kertomus eteni sisäänkäynniltä alttarille. Luomisen kuvaamiselle oli omat traditionsa pohjoisessa ja etelässä. Pohjoisessa eli roomalaisessa perinteessä esiteltiin yhdessä kohtauksessa luomisen viisi ensimmäistä päivää ja kuudes, ihmisen luomisen päivä, omassa kohtauksessaan. Eteläisessä perinteessä saatettiin kuvata useampiakin luomisen päiviä. Myös arkkitehtuuri otettiin osaksi kuvitusta, erityisesti ikkunoita käytettiin valosymboliikan luomiseen. Esimerkiksi palava pensas saatettiin toteuttaa niin, että sen paikalla kuvituksessa oli ikkuna-aukko.

Immonen käytti paljon aikaa esimerkkisyklien esittelyyn. Tässä tyydyn vain toteamaan, että usein kuvasarjat oli toteutettu niin, että esimerkiksi uloimpien laivojen sivuilla esitettiin toisella sivulla Uuden- ja toisella Vanhan testamentin tapahtumia ja sisimmällä laivalla kohtauksia Kristuksen elämästä. Paavalin kirkossa yksi sivu oli omistettu Paavalin elämän kuvaukseen. Sykleissä lähekkäiset kuvat usein viittaavat toisiinsa. Esimerkiksi Mooses ja vaskikäärme (4.Moos.21:4–9) ja ristiinnaulittu Kristus voidaan esittää päällekkäisinä kuvina.  Molemmissa tapahtumissahan nostetaan puuhun kohde, jota katsomalla (synti)sairas paranee sairaudestaan.

Lähteet ja kuvaston leviäminen

Varhaisen kirkkotaiteen tutkimista hankaloittaa, ettei vanhoja kirkkoja ole enää juurikaan jäljellä, ei myöskään Pietarin kirkkoa, jota luennolla enimmäkseen tarkasteltiin.  Poikkeuksellisia säilyneitä kirkkorakennuksia ovat esimerkiksi jo mainittu San Paolo Fuori le Mura ja Sisilian Monrealen basilika vuodelta 1182. Monrealessa kirkkotaide on toteutettu mosaiikkitekniikalla, joka säilyy maalauksia paremmin. Vaikka kirkossa on paljon myös 1800-luvulla restauroituja osia, myös alkuperäiseen kuvitukseen tutustuminen on mahdollista.

Suorina lähteinä varhaisen kirkkotaiteen tutkimuksessa voidaan pitää paitsi säilyneiden kirkkojen töitä, myös kadonnutta taidetta kuvaavia akvarelleja ja piirroksia. Immosen mukaan katoavia keskiajan jälkiä haluttiin 1600–1700-luvuilla dokumentoida, siksi kuvia on säilynyt. Epäsuorina lähteinä voidaan pitää pyhiinvaeltajien matkamuistoesineistöä, jossa usein oli toistettu tai mukailtu katkelmia tai teemoja pyhästä kohteesta, sekä kirjojen kuvituksia. Näiden pyhiinvaeltajien kuvastojen kautta kuva-aiheet myös levisivät ympäri Eurooppaa. Roomaan viittaavien kuva-aiheiden käyttöä voidaan pitää myös politiikan välineenä, niiden kautta normannihallitsijat liittivät itsensä paaviin. Myös vuosina 1070–1300 toimineen Monte Cassinon luostarin (jonka kirkoista ainoastaan jo mainittu Sant Angelo in Formis on säilynyt maanjäristyksiltä ja toisesta maailmansodasta) kuvasto oli varsin pietarinkirkollista. Immosen mukaan cassinolaisten piiristä nousikin useita paaveja.

TUCEMEMS:n Studia generalia -sarja jatkuu koko kevään. Tietoa aikatauluista löytyy TUCEMEMS:n nettisivuilta.

Kirjasi:

Ylikirjuri

Kevätretki kuvin

3.6.2014:

Tästä kuvasta kiitämme erästä museovirkailijaa. Muut otti Killan blogisti.

Taidemuseovierailu

Teimme viime perjantaina, hiukan ex tempore, tutustumiskäynnin Turun taidemuseon uuteen näyttelyyn. Alakerrassa on esillä katsaus turkulaisen veistotaiteilija Emil Wikströmin uraan ja elämään. Hän on tehnyt useita maamme tunnetuimmista julkisista veistoksista ja häntä pidetään yhtenä kansallistaiteilijoistamme. Näistä ennakkotiedoista käsin yllätyimme näyttelyn sisällöstä: Nukkuvia lapsia, äitejä lastensa kanssa, suorastaan runollisen herkkää ihmiskuvausta. Toki joukossa oli asiallisia tilausmuotokuviakin, mutta kokonaisuudesta välittyi kuva moniulotteisesta taiteilijasta, jonka ajatus ja ilmaisu ylsivät melkein ääripäästä toiseen. Suosittelemme!

Turun taidemuseo: Emil Wikström, Kiveen kätketty kauneus

Taidemuseon mäeltä. Kuvan on ottanut ylikirjuri keväällä 2013.

Yleisöluento Jeesus-tutkimuksesta

Tom Holmén. Kuva: http://sley.fi/node/237

Eusebioksen kilta järjesti historiansa kolmannen yleisöluennon 21 marraskuuta 2013 Turun yliopiston Janus-luentosalissa. Aiheena oli Historian Jeesus ja puhumassa Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, teologian tohtori  Tom Holmén. Holmén johtaa The Historical Jesus Workshop -nimistä työryhmää Åbo Akademilla ja lukeutuu maailman johtavien Jeesus-tutkijoiden joukkoon. Paikalla luentoa kuuntelemassa oli noin 25–30 ihmistä.

Holmén kertoi aluksi Jeesus-tutkimuksen historiasta, joka alkaa 1700-luvulta. Tuolloin Hermann Reimarus kirjoitti Rationaalisten jumalanpalvelijoiden puolustuksen, jossa halusi tuoda esille järkeen perustuvan käsityksen Jeesuksesta. Hänen mukaansa opetuslapset olivat vääristäneet Jeesuksen opetuksia ja kirkko eli harhassa opettaessaan Jeesuksesta. Hänen teostaan ei julkaistu hänen elinaikanaan, sillä aihe oli erittäin tulenarka tuohon aikaan. Tultaessa 1800-luvulle alkoi ensimmäinen kiinnostuksen vaihe Jeesuksen tutkimusta kohtaan. Tässä vaiheessa Jeesuksesta pyrittiin tekemään elämäkertoja ja hänen opetustaan yritettiin modernisoida tuon ajan aatteiden mukaiseksi. Häntä esimerkiksi tulkittiin psykologisesti.

Toinen ”etsintä” sijoittuu 1950–70-luvuille. Holménin mukaan tätä tutkimusvaihetta kuvaa hyvin sen skeptisyys ja Jeesuksen ”erilaisen juutalaisuuden” korostaminen.  Skeptisyys kohdistui erityisesti lähteisiin, lähteistä pyrittiin löytämään varmoja faktoja Jeesuksesta. Skeptisyys kuitenkin lamaannutti tutkimusta ja 1980-luvulla alkoi ”kolmas etsintä”, jossa ollaan lähtökohtaisesti hyvin kaukana toisesta etsinnästä. Kolmatta ja yhä jatkuvaa tutkimusvaihetta kuvaa luottamus lähteisiin ja Jeesuksen juutalaisuuden korostus. Lähteistä ei voida historiallisessa tutkimuksessa koskaan sanoa mitään täysin varmaa, sen sijaan niistä voidaan päätellä hyvin paljon todennäköisiä asioita. Tässä tutkimusvaiheessa myös korostetaan sitä, että Jeesus-kuvan täytyy sopia oman aikansa juutalaisuuteen, siksi Jeesuksen juutalaisuutta on korostettu aiempaa enemmän.

Tämän lyhyen tutkimushistoria katsauksen jälkeen Holmén esitteli tutkimuksen käyttämät pääasialliset lähteet. Näihin lukeutuvat tärkeimpinä Uuden Testamentin evankeliumit, joista erityisesti Matteus, Markus ja Luukas, eli niin sanotut synoptiset evankeliumit. Näiden lisäksi tutkijoilla on paljon niin sanottuja kontekstilähteitä käytettävissään. Nämä lähteet kertovat Jeesuksen ajan maailmasta ja juutalaisuudesta. Tärkeimpiä ovat Vanha Testamentti, Apokryfikirjat, Qumranilainen kirjallisuus, Uuden Testamentin kirjat ja muut juutalaiset ja varhaiskristilliset kirjat.

Evankeliumit ovat tärkeimmät lähteet, sillä ne ovat syntyneet varhain Jeesuksen elämän jälkeen, noin 70–100 jKr. Suurin osa tutkijoista käyttää vain ns. Kaksi- tai nelilähdeteorioiden tarjoamia lähteitä, eli kolmea synoptista evankeliumia. Synoptisissa evankeliumeissa on paljon samaa materiaalia, esimerkiksi samankaltainen rakenne, samanlaiset sanajärjestykset ja samankaltaiset kirjoittajan sivuhuomautukset. Kaksilähdeteoria tarkoittaa sitä, että oletetaan kaksi alkuperäistä lähdettä kolmelle evankeliumille: Markuksen evankeliumi sekä Matteukselle ja Markukselle yhteinen, meille tuntematon lähde Q. Nelilähdeteoria taas merkitsee sitä, että oletetaan Q:n lisäksi Matteukselle ja Luukkaalle omat erilliset lähteensä. Tämä käsitys on tällä hetkellä vallitsevin tutkijoiden keskuudessa. Evankeliumien ajoitus ei ole täysin tarkkaa, mutta todennäköisesti tuntematon Q-lähde olisi syntynyt jo 50–70 jKr., Markus n. 70 jKr. ja muut evankeliumit n. 75–100 jKr. Raamatun ulkopuolisista evankeliumeista varhaisin on niin sanottu Tuomaan evankeliumi, joka on syntynyt todennäköisesti n. 150 jKr.

Jeesus-tradition etenemisestä on siitäkin useita teorioita. Suullinen traditio edelsi kirjallista, mutta suullista traditiota kontrolloitiin todennäköisesti formaalisti (siis ”viran puolesta”, yhteisöissä oli yksi henkilö, joka kontrolloi ettei Jeesuksesta kerrottu paikkansa pitämättömiä asioita) tai informaalisti, eli yhteisö itse kertoi Jeesuksesta ja kontrolloi itse itseään. Tutkijat pitävät kontrolloitua ja formaalia mallia todellisuutta vastaavimpana, joskin eri seurakunnissa on saattanut olla erilaisia malleja asian suhteen.

Mitä Jeesuksesta sitten tutkimuksen perusteella voidaan sanoa? Tähän kysymykseen Holmén vastasi aluksi leikkisästi, että jokainen joka on lukenut Markuksen evankeliumin, tietää mitä tutkimus sanoo Jeesuksesta. Näin yksinkertaista asia ei kuitenkaan ole, vaan Holmén esitteli tutkimuksen kuvaa Jeesuksesta, joka on, kuten kaikki tieteen tulokset, aina vain todennäköisyyksiä ja kumoutuvaa uuden tiedon esiin tullessa.

Jeesus syntyi noin 4 eKr. Ja kuoli noin 30 vuoden ikäisenä ristiinnaulittuna. Hän oli uskonnollinen julistaja, joka oli ilmeisesti hyväksynyt Johannes Kastajan sanoman menemällä tämän kasteelle. Jeesus julisti Jumalan valtakunnasta, joka oli samalla sekä tulossa että jo tullut ihmisten keskelle. Hänellä oli myös apokalyptinen ajatus erityisestä Jumalan puuttumisesta historian kulkuun. Jeesus oli myös ihmeiden tekijä. Tutkimus ei ota kantaa siihen, ovatko ihmeet todellisia vai eivät, mutta Jeesuksen elämään ihmeet olennaisesti kuuluivat – niistä hänet aikalaiset tunsivat. Holmén otti esimerkin Suomesta: Niilo Yli-Vainio oli karismaattinen saarnamies 1970-luvulla, jonka kokoukissa kerrottiin tapahtuneen ihmeitä. Vaikka nämä ihmeet eivät olisi oikeita, olivat ne hänen kuulijakunnalleen kuitenkin todellisia, eikä hänen historiastaan voi kertoa ilman niitä. Samalla tavoin Jeesuksen ihmeteot ovat nykyiselle tutkimukselle olennainen osa Jeesuksen persoonaa, eikä niiden aitouteen tarvitse ottaa kantaa tutkiakseen Jeesusta. Ihmeillä oli vahva  merkitys, ne symboloivat Jeesuksen auktoriteettia ja Jumalan valtakunnan tulemista.

Jeesuksen julistuksessa oli myös paljon vertauksia, joissa Jumala kuvataan armolliseksi, jopa epäloogisen armolliseksi. Lakiin Jeesus suhtautui ambivalentisti, joihinkin kohtiin paljon tiukemmin kuin juutalaiset opettajat yleensä, toisiin taas paljon löyhemmin. Jeesus ei myöskään ollut elintavoiltaan askeettinen, vaan piti illanistujaisia ja söi ja joi normaalisti. Lopuksi Jeesus kärsi kuoleman, jota oli ilmeisesti osannut itse odottaa. Hän sitoi oman kuolemansa osaksi profeetan tehtävää, ottaen mallia Vanhan Testamentin vainotuista profeetoista.

Kirstunvartija Miika Norro

Historian Jeesus -yleisöluento 21.11.2013!

Lämpimästi tervetuloa Killan yleisöluennolle torstaina 21.11.2013 klo.18 alkaen. Vierailevana puhujana on Jeesus-tutkija Tom Holmén.

Luento järjestetään Sirkkalan kasarmin Janus-salissa osoitteessa Kaivokatu 12. Sen jälkeen tarjoamme vielä iltateet.

Alla linkki facebookin tapahtumakutsuun:

https://www.facebook.com/events/222503487925631/?notif_t=plan_user_joined

Kiltailta 17.10.2013

Musée de Cluny

Kilta kokoontui taas lokakuussa pitkäksi venyneen kesätauon jälkeen. Aiheena illassa oli pariisilainen Clunyn museo, joka kertoo pääosin keskiajan kulttuurista. Itse museo sijaitsee aivan Pariisin ydinkeskustassa, 1400-luvulla rakennetussa gotiikkaa edustavassa kauniissa rakennuksessa. Rakennus on ollut aikoinaan Clunyn luostarin apottien hallussa, mistä juontaa rakennuksen nimi. Sen jälkeen se on toiminut monenlaisissa tehtävissä. Vuonna 1833 Alexandre Du Sommerard toi sinne oman keskiajan kokoelmansa, jonka Ranskan valtio osti kymmenen vuotta myöhemmin. Rakennus on siitä lähtien toiminut keskiaikaan keskittyvänä museona. Kokoelmia laajennettiin, ja vuonna 1977 luotiin uusi kansallinen renessanssin museo Écoueniin, johon osa laajasta kokoelmasta siirrettiin. Vuonna 1992 museo nimetään uudelleen ja siitä tulee Musée national du Moyen Âge, eli Kansallinen keskiajan museo.

Nykyisin museossa on esillä laaja kokoelma myöhäisantiikin ja keskiajan esineitä ja taideteoksia. Samalla rakennus on osa museon kokonaisuutta. Gotiikan aikainen kaunis rakennus on rakennettu osittain antiikin aikaisen kylpylän päälle, joten museossa vieraillessa pääsee tutustumaan sekä 1400-luvun että antiikin Rooman rakennusarkkitehtuuriin. Kokoelma käsittää hyvin monipuolisia esineitä, muun muassa patsaita Pariisin Notre-Damesta, lasimaalauksia eri puolilta Ranskaa, alttarikaappeja, keskiaikaisia taideteoksia, seinävaatteita ja käyttöesineitä, kuten aseita ja kampoja. Tämän lisäksi museon pihalla on kaunis ”keskiaikainen puutarha”. Museon ehdoton ykkösnähtävyys on Neito ja Yksisarvinen -seinävaate.

Neitoa ja Yksisarvista emme matkallamme valitettavasti nähneet, sillä se oli Japanissa esiteltävänä. Tämä kuusiosainen seinävaate on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen. Siinä on viiden eri aistin allegoria ja kuudes vaate, josta ei ole varmaa tulkintaa. Jokaisessa kuvassa on aatelisneito ja leijona ja yksisarvinen. Tausta on punainen ja ”tuhansien kukkien” peitossa. 

Museosta jäi erityisesti mieleen todella hienot ja yksityiskohtaiset alttarikaapit, kauniit lasimaalaukset ja hyvin toteutettu keskiaikainen puutarha. Alttarikaapeissa oli esitettynä usein Jeesuksen kärsimystie, joko pieninä puuveistoksina, tai miniatyyri maalauksina. Näiden lisäksi kaapin ovien toisella puolella, tai kärsimystapahtumien alapuolella oli esitettynä muita Raamatun kertomuksia, kuten Jeesuksen syntymä. Onkin mielenkiintoista, miten erilaiset Raamatun tapahtumat vertautuvat toisiinsa keskiaikaisessa typologisessa ajattelussa. Usein eri kohtauksissa on jotain samaa myös visuaalisesti ja alttarikaapin symmetriakin tuntuu noudattavan typologista tarkoitusta. Tämän lisäksi oli mielenkiintoista, kuinka alttarikaapeissa oli goottilaista koristusta, ikään kuin pienet veistokset olisivat olleet sisällä goottilaisessa katedraalissa.

Lasimaalaukset oli vastikään restauroitu ja ne oli aseteltu todella hienosti esille pimeisiin huoneisiin, joihin valo tuli lasimaalausten läpi. Tällöin niiden värit hehkuivat todella kauniina ja hahmot tulivat hyvin esille. Lasimaalauksissakin oli kuvattuna erilaisia Raamatunkertomuksia, mutta myös pyhimystarinoita ja muita aiheita.

Keskiaikainen puutarha oli auki kadulle ja siellä oli paljon ihmisiä viettämässä aikaa. Puutarhassa oli erilaisia osioita, kuten rakkauden puutarha tai taivaallinen puutarha. Ideana useimmissa puutarhoissa oli niiden symboliikka. Esimerkiksi rakkauden puutarhassa oli kasveja, jotka keskiajalla liitettiin hovirakkauteen ja taivaallisessa puutarhassa oli erityisesti Neitsyt Mariaan liitettyjä kukkia. Sen lisäksi puutarhassa oli myös keskiajan kotitalouskasveille oma osio, samoin kuin rohdoskasveille. Le préau, eli ”piha” oli neliskulmainen, luostaripuutarhaa jäljittelevä puutarha, joka oli jaettu vedellä neljään osaan. Tämä kuvasti keskiajalla paratiisia, josta lähti neljä jokea eri puolille maata. Puutarhassa oli myös Yksisarvisen metsä ja tuhansien kukkien niitty, jotka viittaavat museon kokoelman helmeen, Neito ja Yksisarvinen -seinävaatteeseen.

Teksti ja kuvat, Miika Norro

Kiltailta 25.9.2012

Viimesyksyisen kiltaillan aiheena oli Kosovon albaaniväestön historia. Ajankohtaisesti noin viikkoa aiemmin oli Kosovon nuoren valtion kansainvälinen ohjaus päättynyt. Kosovon konflikti onkin näkyvästi kytkeytynyt alueen historiaan.

Kosovon alueen väestöhistoria on osin epävarmaa, albaanienemmistö on kuitenkin ollut selkeä 1900-luvun alusta (nykyään noin 1 700 000). 1913 Kosovon albaanit eriytyivät selkeämmin omaksi ryhmäkseen, kun alue liitettiin Serbiaan. Albaanien keskuudessa kuitenkin esiintyi pyrkimystä itsehallintoon jo maailmansotien välisessä Jugoslavian kuningaskunnassa, mutta autonomian Kosovo sai vasta Titolta toisen maailmansodan jälkeen. Samalla 1700-luvulla enemmistöuskonnoksi tullut islam säilyi, toisin kuin aggressiivisesti ateistisessa Albaniassa.

Kosovo saavutti liittotasavallassa lähes varsinaisia etnisiä tasavaltoja, kuten Serbiaa ja Kroatiaa vastaavan aseman, mutta tilanne kärjistyi 1980-luvulla Titon jo kuoltua. Serbijohtaja Slobodan Milošević lakkautti 1989 Kosovon autonomisen aseman: Kosovon alue oli tärkeä myös serbeille, sijoittuihan sinne 700 vuotta aiemmin käyty Kosovo Poljen taistelukin, joka liittyy kiinteästi serbien kansalliseen historiankirjoitukseen.

Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan hajotessa Kosovossakin järjestettiin laittomat vaalit 1992, joissa presidentiksi valittiin Ibrahim Rugova. 1996 julkisuuteen astui Kosovon vapautusarmeija, UÇK. Tilanne kärjistyi sodaksi 1998 UÇK:n ja serbien turvallisuusjoukkojen ja myöhemmin armeijan ottaessa yhteen. Rauhanomaisemman Rugovan linja toimi vastapainona väkivaltaisille itsenäisyyspyrkimyksille. Sota päättyi Naton ilmapommitusten myötä rauhansopimukseen kesäkuussa 1999.

Illassa keskusteltiin muun muassa historian merkityksestä konfliktien syntymisessä ja kansallisten identiteettien muodostumisessa. Lisäksi pohdittiin Balkanin värikästä historiaa.

Aki Piesala