Kiltailta 25.2.2013

[L]a beste jantil et franche.

Leijona hyvän symbolina

Tämä lyhykäinen essee perustuu kandidaatintutkielmaani Eläinten kuningas ja uskollinen palvelija – Leijonan symboliikka 1100-luvun ranskalaisessa ritariromaanissa. Olen siinä tulkinnut Chrétien de Troyes’n teosta Chevalier au Lion, eli Leijonaritari. Teos on kirjoitettu n. vuosina 1176-1181 jKr. Tässä esseessä keskityn tarkastelemaan leijonaa hyvyyden symbolina eräässä kirjan mielenkiintoisimmista kohdista. Jakso, jota käsittelen, on aivan kirjan keskellä ja kertoo siitä kuinka kirjan päähenkilö, ritari Yvain kohtaa leijonan.

Kirjan juoni erittäin yksinkertaistetusti on seuraavanlainen. Yvain lähtee seikkailemaan, taistelee Esclados Punaista vastaan ja voittaa hänet. Esclados kuolee haavoihinsa ja Yvain menee naimisiin tämän lesken Laudinen kanssa. Yvain lähtee taas seikkailemaan, mutta unohtaa palata Laudinen antamaan määräaikaan mennessä takaisin. Laudine hermostuu ja jättää Yvainin, joka suistuu hulluuteen ja elää metsässä villieläimen lailla. Yvain parannetaan hulluudesta ja hän pelastaa leijonan, joka seuraa häntä sen jälkeen uskollisesti. Yvain ja leijona taistelevat kolme kertaa yhdessä ja lopulta Yvain saa Laudinen takaisin.

Juoni saattaa vaikuttaa oudolta, mutta sitä ei pidä hämmästyä. Kirjan juoni ei etene samoin kuin meidän ajatuksemme juonesta, vaan kirjan ideana Yvainin kasvu kohti täydellistä ritariutta. Kirjan teema on siis ritarius ja rakkaus, eikä yksittäisellä tapahtumalla ole välttämättä juonellista merkitystä, vaan symbolinen merkitys. Niin myös nyt käsiteltävällä kohdalla, jossa Yvain pelastaa leijonan. Jakso sijoittuu kirjassa siten, että Yvain on juuri tullut terveeksi hulluudestaan ja osoittanut kiitollisuutensa parantajilleen taistelemalla näiden puolesta. Nyt Yvain tulee valintatilanteeseen. Hän näkee kuinka metsäaukiolla leijona ja käärme taistelevat keskenään. Leijona on alakynnessä, käärme pitää sitä kiinni hännästä ja syöksee tulta sitä kohti. Yvain siis joutuu valitsemaan taisteleeko leijonan vai käärmeen puolesta. Kumpikin eläin liitetään tekstissä symbolisesti joko hyvän tai pahan merkityskenttään.

Käärmettä kuvataan pahaksi ja julmaksi olennoksi:

A lui meïsme se consoille,/ Au quel des deus il eidera./ Lors dit, qu’au lion secorra;/ Qu’a venimeus et a felon/ Ne doit an feire se mal non./ Et li serpanz est venimeus,/ Si li saut par la boche feus,/ Tant est de felenie plains.

(Troyes, 3354-3361, 199. Suomennos: Hän harkitsee/Kumpaa kahdesta auttaisi./ Sanoo itselleen, että leijonaa;/ Sillä myrkyllistä ja kavalaa/ Voi vain haluta satuttaa./ Ja käärme on myrkyllinen,/ Se syöksee suustaan tulta,/ Niin täynnä se on kavaluutta.)

Ensinnäkin Yvain harkitsee kumpaa auttaisi. Käärmettä kuvataan pahaksi olennoksi: venimeus, felon, de felenie plains merkitsevät myrkyllistä, kavalaa ja kavaluutta täynnä olevaa olentoa. Niinpä hän päättää auttaa leijonaa, joka saa hyviä symboliarvoja: ”Eidier li voldra il adés;/ Que pitiez l’an semont et prie,/ Qu’il face secors et aïe/ A la beste jantil et franche.”

(Troyes, 3371-3375, 200. Suomennos: Hän tahtoisi sitä auttaa;/ Sääli pyytää ja rukoilee häntä,/ Että hän pelastaisi ja menisi/ Jalon ja rehdin eläimen avuksi.)

 

Leijona liitetään hyvyyteen ja jopa hengelliseen maailmaan, sillä siitä käytetään ilmauksia jantil  ja franche, eli jalo ja rehti. Yvainin päätökseen vaikuttaa myös personifioitu Sääli, jonka sanotaan rukoilevan häntä pelastamaan leijona. Sääli, rukous ja pelastaminen ovat hyvinkin kristillisesti latautuneita käsitteitä, joten leijonalle annetaan jo tässä vaiheessa hyvin positiivinen status.

Tämä tekstin sisäinen tulkinta saa tukea myös muualta. Ranskalainen keskiaikaisen symboliikan tutkija, Michel PASTOUREAU on kirjoittanut esseen leijonan symboliikan kehittymisestä keskiajalla. Hän tarkastelee siinä kuinka leijona, jolla Raamatussa on sekä hyvä että paha symboliarvo (vrt. Saatana on ”jalopeura joka kiertää, etsien kenet voisi niellä” ja samalla puhutaan myös ”Juudan heimon leijonasta”), kehittyy vähitellen yksinomaan positiiviseksi symboliksi. Leijonan pahuuden saa niskoilleen leopardi, joka keskiaikaisessa ajattelussa on leijonan (lat. Leo) ja pantterin (lat. Pardus) äpärälapsi. Leopardi on siis paha leijona, joka on Saatanan vertauskuva ja ottaa leijonan huonot ominaisuudet, kuten julmuuden ja ylpeyden, omiksi tunnuksikseen. Leijona sen sijaan nousee kristologiseksi symboliksi, jolla on lähes kaikki positiiviset ominaisuudet: se  on rohkea, lempeä, armelias, antelias ja voimakas. (PASTOUREAU, Histoire Symbolique du moyen age occidental, Éditions Seuils, Paris, 2004.) Samalla se on myös ihanteellisen ritarin symboli.

Käärme taas on yleisesti pahuuden ja Saatanan vertauskuva kristillisessä teologiassa. Vaikka myöskään käärme ei ole  aina pelkästään pahuuden symboli (esimerkiksi bestiaareissa käärme esitellään joskus hyvän kristityn vertauskuvana), antaa tällainen kahden symbolin vastakkainasettelu hyvin selkeästi käärmeelle pahan roolin. Yvain valitsee kohtauksessa hyvän leijonan ja tappaa pahan käärmeen. Troyes osoittaa symbolisesti kuinka Yvain on siirtynyt uuteen vaiheeseen matkallaan täydelliseksi ritariksi: taistelun jälkeen Yvainin kerrotaan pyyhkivän miekkansa käärmeen myrkystä puhtaaksi. Miekka on keskiaikaisessa kulttuurissa sekä voiman ja oikeudenmukaisuuden, mutta myös väkivallan ja pahuuden symboli. Myrkky taas on pahuuden ja synnin itseoikeutettu vertauskuva. Kun siis Yvain pyyhkii myrkyn pois miekastaan, ele tarkoittaa symbolisesti sitä, että hän puhdistaa miekkansa vääryydestä ja väkivallasta ja taistelee tästä lähtien oikeudenmukaisuuden puolesta.

Tässä esseessä kävin lyhyesti läpi Yvainin ja leijonan kohtaamisen. Leijona symboloi hyvän ritarin ihannetta, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, sääliä ja uskollisuutta Jumalalle. Leijonaa käytetään kirjassa myös muulla tavalla symbolina, mutta tässä katkelmassa leijona on ensisijaisesti vain tietyn periaatteen vertauskuva. Troyes saa tällä tavoin konkretisoitua Yvainin valintatilanteen ja painotettua kuinka Yvain valitsee tietyn ideaalin itselleen.

---

Miika Norro

Karitsan häät - mitä kristinusko opettaa lopun ajoista

Tästä artikkelista piti alunperin tulla toisenlainen. Ajatuksenani oli kuvata maailmanloppua kristillisestä näkökulmasta esitellen kristillisten kirkkokuntien erilaisia käsityksiä ja tulkintoja sitä koskien. Tätä kirjoitusta pähkäillessäni kävi kuitenkin niin surullisesti, että rakas isoäitini kuoli, minkä seurauksena minun on ollut vaikea keskittyä alkuperäiseen ajatukseeni. Tämän vuoksi olen nyt keskittynyt enemmän siihen, mikä eri suuntauksille on yhteistä ja antamaan lähinnä jonkinlaisen yleiskuvan siitä, miten kristinuskossa nämä asiat ymmärretään. Koska aika on ollut rajallinen ja koska itse katsastelen asiaa omasta näkökulmastani käsin voi artikkelista löytyä vinoutumia. Pyydän arvoisia lukijoita suomaan ne anteeksi ja ääritapauksissa avautumaan ystävällisesti kirjoittajalle.


Seurakunnan vaellus läpi historian

Kristikunta on odottanut Jeesuksen paluuta noin kaksituhatta vuotta. Osittain odotuksen pituuden vuoksi kristillisessä ajattelussa on vakiintunut ajatus toisaalta siitä, että Jeesus voi palata vaikka huomenna, mutta toisaalta yhtä aikaa pidetään mahdollisena että hän palaa vasta vuosisatojen päästä. Tämä tuo kristitylle eräänlaisen kahdessa ajassa elämisen: Hän odottaa paluun tapahtuvan koska hyvänsä ja pyrkii olemaan valmis siihen että se tulee, mutta toisaalta suhtautuu tyynesti siihen että tämä hetki vain viipyy. Ensimmäiset kristityt odottivat pikaista Jeesuksen paluuta, mutta varsin pian tähän viipymiseen sopeuduttiin. Uudessa testamentissa Toisen Pietarin kirjeen 3. luvussa Pietari sanoo viivytyksessä olevan kyse siitä, että Jumala ei tahtoisi kenenkään tuhoutuvan ja antaa siksi ihmisille aikaa kääntymykseen. Lisäksi kirjeessä todetaan yhden päivän olevan Herralle kuin tuhat vuotta ja tuhannen vuoden kuin yksi päivä. Tässä tiivistyy hyvin ainakin eräs kristillinen näkökulma historiaan: Ensinnäkin Jumalan katsotaan olevan inhimillisen ajanlaskun yläpuolella, joten ihmisestä pitkältäkin tuntuva ajanjakso voi Jumalalle olla kuin silmänräpäys ja samalla toisaalta lyhyt hetki olla äärettömän merkityksellinen. Toisekseen koko historian keskeiseksi teemaksi nousee pelastussuunnitelma. Keskiaikaisessa katolisessa teologiassa oli vahvana ajatus historiassa toistuvista asioista, mikä näkyi esimerkiksi pyhimyselämänkertojen alati toistuvissa teemoissa. Samalla tavoin kuin Vanhan testamentin kertomuksilla nähtiin olevan vastineensa Uudessa testamentissa, samoin historian tapahtumille löydettiin vastineensa Raamatusta ja lopulta oman ajan tapahtumista näihin kaikkiin. Kaiken tämän katsottiin olevan osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Italialainen Petrus Damianus (n. 1007–1072) antoi historialle hyvin yksilötasolle menevän merkityksen: "Jumala on luonut historian, jotta sinä pelastuisit." 1800-luvulla saksalainen luterilainen pappi Wilhelm Löhe (1808–1872) kirjoitti, kuinka maailman ja sitä myöten maailmanhistorian tärkein asia on se, että läpi historian vaeltaa kristillinen kirkko, pyhä joukko, ja kuinka maailmasta erottautuu ihmisiä liittyen tähän joukkoon. Hänen mukaansa koko maailma on pystyssä ainoastaan tätä erottautumista ja kokoontumista varten ja kun se lakkaa, ei maailmalla ole enää merkitystä vaan sen loppu on käsillä. Nämä esimerkit luonnollisesti antavat vain yhden näkökulman kristilliseen katsomukseen, täydentävän näkökulman ollessa esimerkiksi jo Genesiksen kehoitus viljellä ja varjella maata, mikä sulkee pois täydellisen välinpitämättömyyden maallisista asioista. Kuitenkin nämä esimerkit osoittavat, että kristinuskon katse on ennen kaikkea edessäpäin. Kristitty on matkalla ja hän kutsuu itselleen matkakumppaneita, hänen näin ollessa tässä maailmassa jatkuvasti vain vieraana.


"Josko nyt?"

Jeesuksen paluusta ja lopun ajoista uskotaan erinäisten merkkien antavan vihjeitä etukäteen, mutta varsinaisesta ajankohdasta Raamattu kertoo, että vain Jumala tuntee sen ja ettei kristittyjen edes kuulu tietää aikoja ja hetkiä (Ap. t. 1:7). Tämä ei ole estänyt useitakin ryhmiä tekemästä omia laskelmiaan paluun ajankohdasta. Lisäksi laajemminkin eri ryhmittymillä on taipumusta ajatella, että juuri käsillä oleva hetki edustaa aivan viimeisiä aikoja. Tämä sinänsähän kuuluu kristilliseen paluun odotus -ajatteluun: se voi tapahtua vaikka huomenna. Kuitenkin silloin, jos jokin ryhmä on arvioinut tämän hetken johonkin tiettyyn ajankohtaan, se sotkee usein tämän järjestyksen: kaikki odotukset kohdistetaan tuohon tiettyyn hetkeen. Ajankohdan myöhäisemmäksi siirtymisen vaihtoehto puuttuu. Tämä lisää usein intoa aktiiviseen lähetystyöhön, mutta voi usein olla tuhoisaa ryhmän koossapysymiselle ja sen jäsenten uskolle, kun nämä odotukset eivät täytykään. Pettymys on raju ja mikäli ryhmän teologia ja opetus ole antanut mahdollisuutta muulle vaihtoehdolle kuin tälle tietylle ajankohdalle on asian käsittely ryhmän jäsenille vaikeaa ja voi johtaa joko kyseisen ryhmän tai jopa koko kristinuskon hylkäämiseen. Toisaalta jotkin ryhmät eivät näissä tilanteissa ole moksiskaan, vaan valitsevat vain uuden ajankohdan.

Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa kuuluvat kirjan tunnetuimpiin kuva-aiheisiin.

Kirjoittaja on kuitenkin tällä kertaa kiinnostuneempi kuvan taustalla erottuvasta

Karitsasta kuin heistä.

Usein ainakin populaarimmassa lopun aikoja koskevassa kirjallisuudessa keskitytään hyvin paljon perehtymään Ilmestyskirjan kuvauksiin erilaisista vitsauksista ja analysoimaan niitten merkitystä sekä maalailemaan omia kauhukuvia niistä. Itse en aio nyt keskittyä siihen, useammasta syystä. Ensinnäkään en kykene tämänkokoisessa jutussa tuomaan riittävästi esille erilaisia näkemyksiä, jolloin jutusta tulisi väkisinkin torso ja vinoutunut. Toisaalta en ole ylipäätään henkilökohtaisesti kiinnostunut tämän aluepiirin yksityiskohdista, mikä vieraantuneisuus ehkä johtuu eräiden suuntien ylenpalttisen innostuksen minussa aiheuttamasta torjuntareaktiosta. Mainittakoon kuitenkin yleisinformaationa aiheesta, että Ilmestyskirjan Ilmestysluonteen vuoksi teologit eivät ole olleet yksimielisiä edes siitä, onko näitten kirjassa kuvattujen vitsausten ja tapahtumien tarkoitus tapahtua yhtenä pötkönä ennen loppua vai kuvaavatko ne ilmestyksenomaisesti kristillisen kirkon historiaa, jolloin ainakin osa siinä kuvatuista tapahtumista olisi siis jo tapahtunut jossain muodossa.


Suuri oikeudenkäynti

Olen kiinnostuneempi maalaamaan nyt muutamalla vedolla kuvan siitä, mitä tapahtuu kaiken päätteeksi, Jeesuksen paluun, paruusian, jälkeen. Tässä myös kristityillä on pitkälti yhtenevä näkemys. Paluuta seuraa kuolleiden ylösnousemus ja viimeinen tuomio, jota Jeesus kuvailee evankeliumeissa. Ne, jotka ovat uskon kautta tulleet osallisiksi Jeesuksen sovituskuolemasta, saavat rikkomuksensa anteeksi ja pääsevät ikuiseen elämään Jumalan kanssa, kun taas muut tuomitaan ikuiseen kadotukseen. Tähän liittyy eräs mielenkiintoinen populaarikulttuurissa yleinen väärinkäsitys. Elokuvissa ja muussa viihteessä Helvetti kuvataan usein paikaksi, jossa Saatana hallitsee ja erilaiset pirut ja demonit rääkkäävät ihmisiä. Saattaapa niissä esiintyä käsitys Helvetistä myös paikkana, jossa vähintään piruilla on hyvät bileet. Raamattu ei kuitenkaan puhu edes siitä, että Saatana asuisi Helvetissä, vaan kyseinen käsitys on osa kristillistä traditiota. Olennaisempaa on se, että Raamattu esittää Helvetin eräänlaisena Saatanan loppusijoituspaikkana, rangaistuksena hänelle ja muille langenneille enkeleille. Helvetti eli Kadotus on oikeastaan valmistettu ainoastaan näitä varten, kun taas jokaisen ihmisen erkaantuminen Jumalasta ja sitä myöten joutuminen Kadotukseen on itse asiassa onnettomuus. Helvetti kuvataan Ilmestyskirjassa tulimerenä, jonne Saatana heitetään. Hän ei ole kristinuskon mukaan Helvetin herra vaan vanki.

Kirjoittaja symppaa Michelangelon Viimeistä tuomiota, koska ainakaan äkkiseltään se ei näytä

toistavan taiteilijoiden perusvirhettä piinaavista piruista Helvetissä (tai kätkee ne tosi hyvin).

Häävalssi Uudessa Jerusalemissa

Taivaasta, ikuisesta elämästä, Paratiisista, miten sitä nimittääkään, Raamattu kertoo toisaalta paljon ja toisaalta kovin vähän. On tulkinnanvaraista mitkä kaikki Vanhan testamentin profetioista kuvaavat Paratiisia. Kristinuskon Paratiisi-käsitykselle on keskeistä ajatus siitä, että se on paikka jossa ihmisellä on suora yhteys Jumalaan ja jossa aiemmin katkennut yhteys on palannut. Kadotuksessa kauheinta ei ole sen mahdolliset fyysiset tuskat, vaan ennen kaikkea iankaikkinen ero Jumalasta, jonka yhteyteen ihminen on tarkoitettu. Tämä erottaa kristinuskon hyvin voimakkaasti esimerkiksi islamista, jonka Paratiisissa on hyvin keskeisenä kaikkinainen aineellinen hyvä. Allahista sen sijaan sanotaan, että parasta mitä Paratiisissa voi tapahtua on nähdä Allah etäältä. Kristinuskon Paratiisissa Jumala asuu ihmisten keskellä, Uudessa Jerusalemissa, toimien itse asiassa koko paikan valona (Ilm. 22:5), kun taas islamissa Allah ei itse ole Paratiisissa.

Ennen kaikkea Taivaasta puhutaan suurena hääjuhlana, Karitsan häinä, Karitsan viitatessa Jeesukseen ja morsiamen ollessa kristillinen kirkko. Tällä hääjuhlasymboliikalla, johon sisältyy morsiusmystiikaksi kutsuttu hengellisyys, on ollut suomalaisessakin herätyskristillisyydessä hyvin keskeinen rooli. Erityisesti vanhemmassa suomalaisessa hengellisessä lauluperinteessä, joka on saanut vaikutteita saksalaisesta herrnhutilaisuudesta, morsiusmystiikka on ollut hyvin vahvana esillä, joko seurakunnan tai yksilökristityn vertauskuvana. Esimerkiksi rukoilevaisen herätysliikkeen laulukirjassa Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa on suoranaista runsaudenpulaa hää- ja morsius -teemaisista lauluista, joiden yleissävy tiivistyy hyvin tässä säkeistössä (127:9): "Siellä ilo ja riemu on taivahan häissä, siell' hupeva on olla kans' enkelein." Evankelisessa herätysliikkeessä taas lauletaan, kuinka (Siionin kannel 151:4) "Nyt Herrassa voin olla onnellinen / ja myrskyjen keskellä rauhallinen. / Kun luotan vain paimeneen taivaalliseen, / hän juhlaansa kerran, hän juhlaansa kerran, / hääjuhlaansa kerran vie ihmeelliseen." Heränneet eli körtit puolestaan laulavat Siionin virsissä (161:4) "Salattu aika, jolloin minä, kerran / kasvoista kasvoihin voin nähdä Herran / ja valittujen joukkoon tulla saan. / Ei ole aikaa meillä enää joutoon. / Jo Ylkä saapuu morsiamen noutoon. / Se salattu." Nämä esimerkit nostin kuvatakseni sitä, kuinka ajatus Taivaasta hääjuhlana on varsin laaja ja oleellinen osa suomalaista kristillisyyttä. Luterilaiseen, katoliseen ja ortodoksiseen teologiaan kuuluu lisäksi ajatus ehtoollisenvietosta toisaalta taivaallisen aterian vertauskuvana, toisaalta konkreettisena osanottona tähän ateriaan jo perille päässeen seurakunnan kanssa.

Koska kaikki, mikä sanotaan latinaksi kuulostaa hyvältä, päätän tämän artikkelin latinankieliseen kuolinmessun In paradisum -antifoniin, jonka sanoin tervehdin myös poisnukkunutta isoäitiäni:

In paradisum deducant te Angeli; in tuo adventu suscipiant te martyres, et perducant te in civitatem sanctam Ierusalem. Chorus angelorum te suscipiat, et cum Lazaro quondam paupere æternam habeas requiem.

"Johdattakoot enkelit sinut Paratiisiin, saapuessasi ottakoot marttyyrit sinut vastaan ja johdattakoot pyhään kaupunkiin Jerusalemiin. Enkeleiden joukko ottakoon sinut vastaan, ja yhdessä Lasaruksen kanssa, joka kerran oli köyhä, olkoon sinulla iankaikkinen lepo."


Ossi Tammisto

[Artikkeli on ilmestynyt aiemmin hiukan eri muodossa Kritiikki-lehden numerossa 2/2012 Eusebioksen killan palstalla.]

Talvisia terveisiä

Tässä muutama tunnelmakuva Killan talviretkeltä Kuralan Kylämäelle. 1950-luvun maaseutukulttuuriin tutustuttiin elävässä museossa ennen joululomille lähtöä, kenties pääsemme kohta jo uudelle reissulle!

 

 

 

 

Kiitokset kuvista suurmestari Tammistolle!