[L]a beste jantil et franche.
Leijona hyvän
symbolina
Tämä lyhykäinen essee perustuu
kandidaatintutkielmaani Eläinten kuningas
ja uskollinen palvelija – Leijonan symboliikka 1100-luvun ranskalaisessa
ritariromaanissa. Olen siinä tulkinnut Chrétien de Troyes’n teosta Chevalier au Lion, eli Leijonaritari.
Teos on kirjoitettu n. vuosina 1176-1181 jKr. Tässä esseessä keskityn tarkastelemaan
leijonaa hyvyyden symbolina eräässä kirjan mielenkiintoisimmista kohdista.
Jakso, jota käsittelen, on aivan kirjan keskellä ja kertoo siitä kuinka kirjan
päähenkilö, ritari Yvain kohtaa leijonan.
Kirjan juoni erittäin
yksinkertaistetusti on seuraavanlainen. Yvain lähtee seikkailemaan, taistelee
Esclados Punaista vastaan ja voittaa hänet. Esclados kuolee haavoihinsa ja
Yvain menee naimisiin tämän lesken Laudinen kanssa. Yvain lähtee taas
seikkailemaan, mutta unohtaa palata Laudinen antamaan määräaikaan mennessä
takaisin. Laudine hermostuu ja jättää Yvainin, joka suistuu hulluuteen ja elää
metsässä villieläimen lailla. Yvain parannetaan hulluudesta ja hän pelastaa
leijonan, joka seuraa häntä sen jälkeen uskollisesti. Yvain ja leijona
taistelevat kolme kertaa yhdessä ja lopulta Yvain saa Laudinen takaisin.
Juoni saattaa vaikuttaa oudolta,
mutta sitä ei pidä hämmästyä. Kirjan juoni ei etene samoin kuin meidän
ajatuksemme juonesta, vaan kirjan ideana Yvainin kasvu kohti täydellistä
ritariutta. Kirjan teema on siis ritarius ja rakkaus, eikä yksittäisellä
tapahtumalla ole välttämättä juonellista merkitystä, vaan symbolinen merkitys.
Niin myös nyt käsiteltävällä kohdalla, jossa Yvain pelastaa leijonan. Jakso
sijoittuu kirjassa siten, että Yvain on juuri tullut terveeksi hulluudestaan ja
osoittanut kiitollisuutensa parantajilleen taistelemalla näiden puolesta. Nyt
Yvain tulee valintatilanteeseen. Hän näkee kuinka metsäaukiolla leijona ja
käärme taistelevat keskenään. Leijona on alakynnessä, käärme pitää sitä kiinni
hännästä ja syöksee tulta sitä kohti. Yvain siis joutuu valitsemaan taisteleeko
leijonan vai käärmeen puolesta. Kumpikin eläin liitetään tekstissä symbolisesti
joko hyvän tai pahan merkityskenttään.
Käärmettä
kuvataan pahaksi ja julmaksi olennoksi:
A lui meïsme se consoille,/
Au quel des deus il eidera./ Lors dit, qu’au lion secorra;/ Qu’a venimeus et a
felon/ Ne doit an feire se mal non./ Et li serpanz est venimeus,/ Si li saut
par la boche feus,/ Tant est de felenie plains.
(Troyes, 3354-3361, 199. Suomennos: Hän harkitsee/Kumpaa kahdesta auttaisi./ Sanoo itselleen, että leijonaa;/ Sillä myrkyllistä ja kavalaa/ Voi vain haluta satuttaa./ Ja käärme on myrkyllinen,/ Se syöksee suustaan tulta,/ Niin täynnä se on kavaluutta.)
Ensinnäkin Yvain harkitsee kumpaa
auttaisi. Käärmettä kuvataan pahaksi olennoksi: venimeus, felon, de felenie plains merkitsevät myrkyllistä, kavalaa
ja kavaluutta täynnä olevaa olentoa. Niinpä hän päättää auttaa leijonaa, joka
saa hyviä symboliarvoja: ”Eidier li voldra il adés;/ Que pitiez l’an semont et prie,/ Qu’il face
secors et aïe/ A la beste jantil et franche.”
(Troyes, 3371-3375, 200. Suomennos: Hän tahtoisi sitä auttaa;/ Sääli pyytää ja rukoilee häntä,/ Että hän pelastaisi ja menisi/ Jalon ja rehdin eläimen avuksi.)
Leijona liitetään hyvyyteen ja
jopa hengelliseen maailmaan, sillä siitä käytetään ilmauksia jantil ja franche,
eli jalo ja rehti. Yvainin päätökseen vaikuttaa myös personifioitu Sääli, jonka
sanotaan rukoilevan häntä pelastamaan leijona. Sääli, rukous ja
pelastaminen ovat hyvinkin kristillisesti latautuneita käsitteitä, joten
leijonalle annetaan jo tässä vaiheessa hyvin positiivinen status.
Tämä tekstin sisäinen tulkinta
saa tukea myös muualta. Ranskalainen keskiaikaisen symboliikan tutkija, Michel
PASTOUREAU on kirjoittanut esseen leijonan symboliikan kehittymisestä
keskiajalla. Hän tarkastelee siinä kuinka leijona, jolla Raamatussa on sekä
hyvä että paha symboliarvo (vrt. Saatana on ”jalopeura joka kiertää, etsien
kenet voisi niellä” ja samalla puhutaan myös ”Juudan heimon leijonasta”),
kehittyy vähitellen yksinomaan positiiviseksi symboliksi. Leijonan pahuuden saa
niskoilleen leopardi, joka keskiaikaisessa ajattelussa on leijonan (lat. Leo) ja pantterin (lat. Pardus) äpärälapsi. Leopardi on siis
paha leijona, joka on Saatanan vertauskuva ja ottaa leijonan huonot
ominaisuudet, kuten julmuuden ja ylpeyden, omiksi tunnuksikseen. Leijona sen
sijaan nousee kristologiseksi symboliksi, jolla on lähes kaikki positiiviset
ominaisuudet: se on rohkea, lempeä,
armelias, antelias ja voimakas. (PASTOUREAU, Histoire Symbolique du moyen age occidental, Éditions Seuils, Paris, 2004.) Samalla
se on myös ihanteellisen ritarin symboli.
Käärme taas on yleisesti pahuuden
ja Saatanan vertauskuva kristillisessä teologiassa. Vaikka myöskään käärme ei
ole aina pelkästään pahuuden symboli
(esimerkiksi bestiaareissa käärme esitellään joskus hyvän kristityn
vertauskuvana), antaa tällainen kahden symbolin vastakkainasettelu hyvin selkeästi
käärmeelle pahan roolin. Yvain valitsee kohtauksessa hyvän leijonan ja tappaa
pahan käärmeen. Troyes osoittaa symbolisesti kuinka Yvain on siirtynyt uuteen
vaiheeseen matkallaan täydelliseksi ritariksi: taistelun jälkeen Yvainin
kerrotaan pyyhkivän miekkansa käärmeen myrkystä puhtaaksi. Miekka on
keskiaikaisessa kulttuurissa sekä voiman ja oikeudenmukaisuuden, mutta myös
väkivallan ja pahuuden symboli. Myrkky taas on pahuuden ja synnin
itseoikeutettu vertauskuva. Kun siis Yvain pyyhkii myrkyn pois miekastaan, ele
tarkoittaa symbolisesti sitä, että hän puhdistaa miekkansa vääryydestä ja
väkivallasta ja taistelee tästä lähtien oikeudenmukaisuuden puolesta.
Tässä esseessä kävin lyhyesti
läpi Yvainin ja leijonan kohtaamisen. Leijona symboloi hyvän ritarin ihannetta,
hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, sääliä ja uskollisuutta Jumalalle. Leijonaa
käytetään kirjassa myös muulla tavalla symbolina, mutta tässä katkelmassa
leijona on ensisijaisesti vain tietyn periaatteen vertauskuva. Troyes saa tällä
tavoin konkretisoitua Yvainin valintatilanteen ja painotettua kuinka Yvain
valitsee tietyn ideaalin itselleen.
Miika Norro
Miika Norro
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti