Iilimatoja apteekista

Meillä ihmisillä on aina ollut omat enemmän tai vähemmän toimivat keinomme torjua sairautta ja kuolemaa. Yksi nykyään lähes unohdettu mutta vielä autonomian ajalla erittäin suosittu hoitomuoto vaivaan kuin vaivaan ovat iilimadot.



Vaarin hammashoito. Mauri Kunnaksen Koiramäki <3

Käsitykset ihmiskehon toiminnasta, sairauksien syistä ja lääkintätavoista olivat vain sata vuotta sitten tyystin erilaiset kuin nykyisin. Sekä kansanlääkinnässä että oppineiden lääkärien ja apteekkarien parissa luotettiin lujasti verta imevien iilimatojen parantavaan voimaan. Vielä 1935 ilmestyneessä farmakopeassa eli apteekkiluettelossa ja -ohjekirjassa iilimadot, hirudo medicinalis, esitellään yhtenä myyntiartikkeleista. On vaikea sanoa, milloin niiden käyttö Suomessa aloitettiin, mutta elävä iilimato, hirudo medica viva, mainitaan jo ensimmäisissä ilmestyneissä lääketaksoissa 1700-luvun puolivälistä.

Luultavasti iilimatoja on myyty jo ensimmäisissä suomalaisissa apteekeissa 1600-luvulla ja käytetty yleisesti jo kauan ennen sitä, sillä niiden käytön taustalla on antiikin ajoilta saakka periytyvä humoraali- eli nelinesteoppi. Sen mukaan ihminen on terve, kun neljä perusnestettä (veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima) ovat tasapainossa. Humoraalioppi hallitsi Eurooppaa koko keskiajan ja aina 1800-luvulle saakka.

Lääketiede ei aina ole ollut lähtökohtaisesti kansanparannusta parempi, tepsivämpi tai turvallisempi tapa suhtautua sairauksiin. Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussakaan tieteenalat eivät olleet nykyisellä tavalla eriytyneet, lääketiede oli teologiaan ja astrologiaan kietoutunutta. Ihmisruumiin rakennetta ja toimintaa ei tunnettu. Ihminen nähtiin mikrokosmoksena, jossa perusnesteet vastaavat neljää peruselementtiä (tulta, vettä, maata ja ilmaa), myös ihmisen ruumiinosille löytyi vastinparinsa taivaankappaleista. Sairastapauksissa elinnesteitä pyrittiin saamaan liikeelle oksettamalla, elimistöä kiihottavin yrtein tai laskemalla verta. Tässä pahan tai liian veren poistamisessa iilimadot astuvat kuvaan, niiden käyttö on siis sukua kuppaukselle ja suoneniskulle.

Humoraaliopin mentyä muodista iilimadot säilyttivät yhä asemansa. 1800-luvulla Ranskasta levisi muualle Eurooppaan uusi tautikäsitys, lääkäri Broussais'n fysiologinen lääketiede, joka myös tuki verenpoistoa hoitomuotona. Opin mukaan ei ole erillisiä tauteja, vaan kaikki sairaudet ja vaivat ovat jonkinlaisesta tulehduksesta johtuvia. Tulehduksen taltuttamiseksi sen elinvoimaa piti heikentää, mikä usein tapahtui poistamalla verta potilaasta. Fysiologinen lääketiede suosi verenpoiston keinona nimenomaan iilimatoja. Kansanparannuksessa nämä nykyisin vanhentuneet lääketieteelliset käsitykset sekoittuivat muuhun taikauskoon ja elivät pitkään modernin lääketieteen rinnalla.

Täyttä humpuukia iilimatojen käyttö ei kuitenkaan ole, nykylääketiede on löytänyt myös tieteelliset perustelut niiden parantavalle voimalle. Hoitoteho perustuu iilimadon sylkeen. Jo 1800-luvun lopulla havaittiin iilimadon syljen estävän veren hyytymistä, vuonna 1903 onnistuttiin eristämään vaikuttava aine, joka nimettiin hirudiiniksi. Hirudo medicinaliksen sylki sisältää myös verisuonia laajentavaa ainetta ja paikallispuudutetta.

Millaisten vaivojen keskellä iilimadot sitten otettiin avuksi? Yleisimmin hoitotarpeen takana oli hammassärky, mutta juotikkaita käytettiin myös moniin muihin tulehduksiin, vaivoihin, kipuihin, ja mieliharmeihin. Nyrkkisääntönä oli, että iilimato asetetaan iholle siihen kohtaan, johon sattuu. Muuta ei tarvinnut tehdäkään. Otus hoitaa työnsä itsenäisesti ja irtoaa iholta noin vartissa imettyään itsensä täyteen ja paisuttuaan yli kolminkertaiseksi. Mikäli juotikas kuitenkin on yhteistyöhaluton, Elias Lönnrot neuvoo Suomalaisen talonpojan kotilääkärissään (1856), että: Niiden ilman ei tarttuessa on hywä keino puistaltaa niitä wähän aikaa sahdin seassa, ja willaisella waatteella hiwuttaa paikkaa, johon pannaan. Lönnrotin mukaan verimadot

Owat tarpeelliset silloin, koska werta tahdotaan jolta kulta pienemmältä alalta wähenemään, ei yli koko ruumiin, taikka jos sairasta warotaan liiaksi suonenlyönnistä heikentywän. Monessa taudissa, esimerk. kurkunkuristajassa, wesiaiwossa, silmänpunotuksissa, kaulataudeissa, nielinwioissa, perätaudissa, ulkonaisissa loukkauksissa, owat werimadot paljo hyödyllisemmät, kun suonenlyönti, ja samate silloin, koska lapsilta tulee werta ottaa.

Iilimadot olivat paitsi pitkäaikainen, myös varsin demokraattinen hoitomuoto. Toisin kuin esimerkiksi suonenisku, ne olivat turvallisia myös lapsille ja heikkokuntoisille potilaille. Suomessa verijuotikkaita käytettiin sekä maalla että kaupungissa, kaikkien yhteiskuntaluokkien terveyden- ja sairaanhoitoon. Rikkaat ja köyhimmän rahvaan erotti iilimatojen hankintatapa: Varattomimmat kahlailivat paljain säärin lätäköissä ja toivoivat parasta, muut suuntasivat apteekkiin, jos sellainen lähiseudulla sijaitsi.

Kuten jo todettiin, juotikkaat olivat apteekkien vakiovaruste. Niitä säilytettiin sammioissa apteekkien viileissä kellareissa ja elätettiin verellä täytetyillä rakkopusseilla. Tuotetta pyrittiin toimittamaan kotimaisena, mutta kannan heikentyminen ja kova kysyntä pakottivat turvautumaan tuontitavaraan. Elinolosuhteistaan tarkkojen iilimatojen hoito ja säilytys elinvoimaisina myyntiartikkeleina ei ollut apteekeille ihan helppo tehtävä, mutta niitä saattoi silti olla isossa apteekissa kerralla tuhansia. Kun juotikkaiden uskottiin huippukautenaan 1800-luvun puolivälissä olevan parannuskeino niin kihtiin kuin mielitautiinkin, Suomen apteekit välittivät vuosittain noin 100 000 yksilöä, joista reilu kuudesosan Turussa.

 Isoissa apteekeissa iilimatoja pidettiin myymälän puolella esillä

fiineissä keramiikka-astioissa, joista niitä ongittiin pienellä kauhalla.

(Turun Apteekkimuseosta, A. Sassali.)

 

Nykyään hirudo medicinalis on kovan käytön seurauksena ja luonnonolojen muututtua Suomen uhanalaisimpia lajeja, luultavimmin jo kokonaan kadonnut. Sen sukulainen hevosjuotikas on yleisempi, mutta sille ei ihmisveri maistu. Uimarit säilyttäköön mielenrauhansa. Jossain hirudo medicinaliksia silti elää, sillä niitä käytetään yhä plastiikka- ja mikrokirurgiassa, vaikkakin yleisimmin vaihtoehtolääkinnän piirissä.

Anna Sassali
 

Juttu pohjautuu Kuriositeettikabi.net:ssa 17.4.2012 ilmestyneeseen artikkeliini Turun apteekkimuseon hirudines-astia ja kurkistus 1800-luvun suomalaiseen lääkintäkulttuuriin. Sieltä voi googlata lähteitä. Iilimadoista ja menneistä lääkintätavoista keskusteltiin myös Killassa 28.2.2012.

[Tämä artikkeli on luettavissa myös seuraavan Kritiikki-lehden sairaus ja kuolema -teemaisesta numerosta Eusebioksen Killan palstalta.]