Historian Jeesus -yleisöluento 21.11.2013!

Lämpimästi tervetuloa Killan yleisöluennolle torstaina 21.11.2013 klo.18 alkaen. Vierailevana puhujana on Jeesus-tutkija Tom Holmén.

Luento järjestetään Sirkkalan kasarmin Janus-salissa osoitteessa Kaivokatu 12. Sen jälkeen tarjoamme vielä iltateet.

Alla linkki facebookin tapahtumakutsuun:

https://www.facebook.com/events/222503487925631/?notif_t=plan_user_joined

Kiltailta 17.10.2013

Musée de Cluny

Kilta kokoontui taas lokakuussa pitkäksi venyneen kesätauon jälkeen. Aiheena illassa oli pariisilainen Clunyn museo, joka kertoo pääosin keskiajan kulttuurista. Itse museo sijaitsee aivan Pariisin ydinkeskustassa, 1400-luvulla rakennetussa gotiikkaa edustavassa kauniissa rakennuksessa. Rakennus on ollut aikoinaan Clunyn luostarin apottien hallussa, mistä juontaa rakennuksen nimi. Sen jälkeen se on toiminut monenlaisissa tehtävissä. Vuonna 1833 Alexandre Du Sommerard toi sinne oman keskiajan kokoelmansa, jonka Ranskan valtio osti kymmenen vuotta myöhemmin. Rakennus on siitä lähtien toiminut keskiaikaan keskittyvänä museona. Kokoelmia laajennettiin, ja vuonna 1977 luotiin uusi kansallinen renessanssin museo Écoueniin, johon osa laajasta kokoelmasta siirrettiin. Vuonna 1992 museo nimetään uudelleen ja siitä tulee Musée national du Moyen Âge, eli Kansallinen keskiajan museo.

Nykyisin museossa on esillä laaja kokoelma myöhäisantiikin ja keskiajan esineitä ja taideteoksia. Samalla rakennus on osa museon kokonaisuutta. Gotiikan aikainen kaunis rakennus on rakennettu osittain antiikin aikaisen kylpylän päälle, joten museossa vieraillessa pääsee tutustumaan sekä 1400-luvun että antiikin Rooman rakennusarkkitehtuuriin. Kokoelma käsittää hyvin monipuolisia esineitä, muun muassa patsaita Pariisin Notre-Damesta, lasimaalauksia eri puolilta Ranskaa, alttarikaappeja, keskiaikaisia taideteoksia, seinävaatteita ja käyttöesineitä, kuten aseita ja kampoja. Tämän lisäksi museon pihalla on kaunis ”keskiaikainen puutarha”. Museon ehdoton ykkösnähtävyys on Neito ja Yksisarvinen -seinävaate.

Neitoa ja Yksisarvista emme matkallamme valitettavasti nähneet, sillä se oli Japanissa esiteltävänä. Tämä kuusiosainen seinävaate on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen. Siinä on viiden eri aistin allegoria ja kuudes vaate, josta ei ole varmaa tulkintaa. Jokaisessa kuvassa on aatelisneito ja leijona ja yksisarvinen. Tausta on punainen ja ”tuhansien kukkien” peitossa. 

Museosta jäi erityisesti mieleen todella hienot ja yksityiskohtaiset alttarikaapit, kauniit lasimaalaukset ja hyvin toteutettu keskiaikainen puutarha. Alttarikaapeissa oli esitettynä usein Jeesuksen kärsimystie, joko pieninä puuveistoksina, tai miniatyyri maalauksina. Näiden lisäksi kaapin ovien toisella puolella, tai kärsimystapahtumien alapuolella oli esitettynä muita Raamatun kertomuksia, kuten Jeesuksen syntymä. Onkin mielenkiintoista, miten erilaiset Raamatun tapahtumat vertautuvat toisiinsa keskiaikaisessa typologisessa ajattelussa. Usein eri kohtauksissa on jotain samaa myös visuaalisesti ja alttarikaapin symmetriakin tuntuu noudattavan typologista tarkoitusta. Tämän lisäksi oli mielenkiintoista, kuinka alttarikaapeissa oli goottilaista koristusta, ikään kuin pienet veistokset olisivat olleet sisällä goottilaisessa katedraalissa.

Lasimaalaukset oli vastikään restauroitu ja ne oli aseteltu todella hienosti esille pimeisiin huoneisiin, joihin valo tuli lasimaalausten läpi. Tällöin niiden värit hehkuivat todella kauniina ja hahmot tulivat hyvin esille. Lasimaalauksissakin oli kuvattuna erilaisia Raamatunkertomuksia, mutta myös pyhimystarinoita ja muita aiheita.

Keskiaikainen puutarha oli auki kadulle ja siellä oli paljon ihmisiä viettämässä aikaa. Puutarhassa oli erilaisia osioita, kuten rakkauden puutarha tai taivaallinen puutarha. Ideana useimmissa puutarhoissa oli niiden symboliikka. Esimerkiksi rakkauden puutarhassa oli kasveja, jotka keskiajalla liitettiin hovirakkauteen ja taivaallisessa puutarhassa oli erityisesti Neitsyt Mariaan liitettyjä kukkia. Sen lisäksi puutarhassa oli myös keskiajan kotitalouskasveille oma osio, samoin kuin rohdoskasveille. Le préau, eli ”piha” oli neliskulmainen, luostaripuutarhaa jäljittelevä puutarha, joka oli jaettu vedellä neljään osaan. Tämä kuvasti keskiajalla paratiisia, josta lähti neljä jokea eri puolille maata. Puutarhassa oli myös Yksisarvisen metsä ja tuhansien kukkien niitty, jotka viittaavat museon kokoelman helmeen, Neito ja Yksisarvinen -seinävaatteeseen.

Teksti ja kuvat, Miika Norro

Kiltailta 25.9.2012

Viimesyksyisen kiltaillan aiheena oli Kosovon albaaniväestön historia. Ajankohtaisesti noin viikkoa aiemmin oli Kosovon nuoren valtion kansainvälinen ohjaus päättynyt. Kosovon konflikti onkin näkyvästi kytkeytynyt alueen historiaan.

Kosovon alueen väestöhistoria on osin epävarmaa, albaanienemmistö on kuitenkin ollut selkeä 1900-luvun alusta (nykyään noin 1 700 000). 1913 Kosovon albaanit eriytyivät selkeämmin omaksi ryhmäkseen, kun alue liitettiin Serbiaan. Albaanien keskuudessa kuitenkin esiintyi pyrkimystä itsehallintoon jo maailmansotien välisessä Jugoslavian kuningaskunnassa, mutta autonomian Kosovo sai vasta Titolta toisen maailmansodan jälkeen. Samalla 1700-luvulla enemmistöuskonnoksi tullut islam säilyi, toisin kuin aggressiivisesti ateistisessa Albaniassa.

Kosovo saavutti liittotasavallassa lähes varsinaisia etnisiä tasavaltoja, kuten Serbiaa ja Kroatiaa vastaavan aseman, mutta tilanne kärjistyi 1980-luvulla Titon jo kuoltua. Serbijohtaja Slobodan Milošević lakkautti 1989 Kosovon autonomisen aseman: Kosovon alue oli tärkeä myös serbeille, sijoittuihan sinne 700 vuotta aiemmin käyty Kosovo Poljen taistelukin, joka liittyy kiinteästi serbien kansalliseen historiankirjoitukseen.

Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan hajotessa Kosovossakin järjestettiin laittomat vaalit 1992, joissa presidentiksi valittiin Ibrahim Rugova. 1996 julkisuuteen astui Kosovon vapautusarmeija, UÇK. Tilanne kärjistyi sodaksi 1998 UÇK:n ja serbien turvallisuusjoukkojen ja myöhemmin armeijan ottaessa yhteen. Rauhanomaisemman Rugovan linja toimi vastapainona väkivaltaisille itsenäisyyspyrkimyksille. Sota päättyi Naton ilmapommitusten myötä rauhansopimukseen kesäkuussa 1999.

Illassa keskusteltiin muun muassa historian merkityksestä konfliktien syntymisessä ja kansallisten identiteettien muodostumisessa. Lisäksi pohdittiin Balkanin värikästä historiaa.

Aki Piesala 

Kevätretki

25.5. teimme ekskursion Helsinkiin, Suomenlinnaan. Vietimme päivän pienellä porukalla retkeillen ympäri saaria. Varsinaiset pääkohteet olivat Puolustusvoimien hallinnoimat Sotamuseo ja sukellusvene Vesikko. Molemmissa kohteissa saimme vieläpä Kritiikki-taustaiset oppaat, joten joukkomme historian opiskelijoiden olo oli erityisen kotoisa.

 

 

 

Killan toiminta jatkuu syksyllä opiskeluiden alettua. Nähdään viimeistään silloin. Mukavaa kesää kaikille!

Iilimatoja apteekista

Meillä ihmisillä on aina ollut omat enemmän tai vähemmän toimivat keinomme torjua sairautta ja kuolemaa. Yksi nykyään lähes unohdettu mutta vielä autonomian ajalla erittäin suosittu hoitomuoto vaivaan kuin vaivaan ovat iilimadot.



Vaarin hammashoito. Mauri Kunnaksen Koiramäki <3

Käsitykset ihmiskehon toiminnasta, sairauksien syistä ja lääkintätavoista olivat vain sata vuotta sitten tyystin erilaiset kuin nykyisin. Sekä kansanlääkinnässä että oppineiden lääkärien ja apteekkarien parissa luotettiin lujasti verta imevien iilimatojen parantavaan voimaan. Vielä 1935 ilmestyneessä farmakopeassa eli apteekkiluettelossa ja -ohjekirjassa iilimadot, hirudo medicinalis, esitellään yhtenä myyntiartikkeleista. On vaikea sanoa, milloin niiden käyttö Suomessa aloitettiin, mutta elävä iilimato, hirudo medica viva, mainitaan jo ensimmäisissä ilmestyneissä lääketaksoissa 1700-luvun puolivälistä.

Luultavasti iilimatoja on myyty jo ensimmäisissä suomalaisissa apteekeissa 1600-luvulla ja käytetty yleisesti jo kauan ennen sitä, sillä niiden käytön taustalla on antiikin ajoilta saakka periytyvä humoraali- eli nelinesteoppi. Sen mukaan ihminen on terve, kun neljä perusnestettä (veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima) ovat tasapainossa. Humoraalioppi hallitsi Eurooppaa koko keskiajan ja aina 1800-luvulle saakka.

Lääketiede ei aina ole ollut lähtökohtaisesti kansanparannusta parempi, tepsivämpi tai turvallisempi tapa suhtautua sairauksiin. Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussakaan tieteenalat eivät olleet nykyisellä tavalla eriytyneet, lääketiede oli teologiaan ja astrologiaan kietoutunutta. Ihmisruumiin rakennetta ja toimintaa ei tunnettu. Ihminen nähtiin mikrokosmoksena, jossa perusnesteet vastaavat neljää peruselementtiä (tulta, vettä, maata ja ilmaa), myös ihmisen ruumiinosille löytyi vastinparinsa taivaankappaleista. Sairastapauksissa elinnesteitä pyrittiin saamaan liikeelle oksettamalla, elimistöä kiihottavin yrtein tai laskemalla verta. Tässä pahan tai liian veren poistamisessa iilimadot astuvat kuvaan, niiden käyttö on siis sukua kuppaukselle ja suoneniskulle.

Humoraaliopin mentyä muodista iilimadot säilyttivät yhä asemansa. 1800-luvulla Ranskasta levisi muualle Eurooppaan uusi tautikäsitys, lääkäri Broussais'n fysiologinen lääketiede, joka myös tuki verenpoistoa hoitomuotona. Opin mukaan ei ole erillisiä tauteja, vaan kaikki sairaudet ja vaivat ovat jonkinlaisesta tulehduksesta johtuvia. Tulehduksen taltuttamiseksi sen elinvoimaa piti heikentää, mikä usein tapahtui poistamalla verta potilaasta. Fysiologinen lääketiede suosi verenpoiston keinona nimenomaan iilimatoja. Kansanparannuksessa nämä nykyisin vanhentuneet lääketieteelliset käsitykset sekoittuivat muuhun taikauskoon ja elivät pitkään modernin lääketieteen rinnalla.

Täyttä humpuukia iilimatojen käyttö ei kuitenkaan ole, nykylääketiede on löytänyt myös tieteelliset perustelut niiden parantavalle voimalle. Hoitoteho perustuu iilimadon sylkeen. Jo 1800-luvun lopulla havaittiin iilimadon syljen estävän veren hyytymistä, vuonna 1903 onnistuttiin eristämään vaikuttava aine, joka nimettiin hirudiiniksi. Hirudo medicinaliksen sylki sisältää myös verisuonia laajentavaa ainetta ja paikallispuudutetta.

Millaisten vaivojen keskellä iilimadot sitten otettiin avuksi? Yleisimmin hoitotarpeen takana oli hammassärky, mutta juotikkaita käytettiin myös moniin muihin tulehduksiin, vaivoihin, kipuihin, ja mieliharmeihin. Nyrkkisääntönä oli, että iilimato asetetaan iholle siihen kohtaan, johon sattuu. Muuta ei tarvinnut tehdäkään. Otus hoitaa työnsä itsenäisesti ja irtoaa iholta noin vartissa imettyään itsensä täyteen ja paisuttuaan yli kolminkertaiseksi. Mikäli juotikas kuitenkin on yhteistyöhaluton, Elias Lönnrot neuvoo Suomalaisen talonpojan kotilääkärissään (1856), että: Niiden ilman ei tarttuessa on hywä keino puistaltaa niitä wähän aikaa sahdin seassa, ja willaisella waatteella hiwuttaa paikkaa, johon pannaan. Lönnrotin mukaan verimadot

Owat tarpeelliset silloin, koska werta tahdotaan jolta kulta pienemmältä alalta wähenemään, ei yli koko ruumiin, taikka jos sairasta warotaan liiaksi suonenlyönnistä heikentywän. Monessa taudissa, esimerk. kurkunkuristajassa, wesiaiwossa, silmänpunotuksissa, kaulataudeissa, nielinwioissa, perätaudissa, ulkonaisissa loukkauksissa, owat werimadot paljo hyödyllisemmät, kun suonenlyönti, ja samate silloin, koska lapsilta tulee werta ottaa.

Iilimadot olivat paitsi pitkäaikainen, myös varsin demokraattinen hoitomuoto. Toisin kuin esimerkiksi suonenisku, ne olivat turvallisia myös lapsille ja heikkokuntoisille potilaille. Suomessa verijuotikkaita käytettiin sekä maalla että kaupungissa, kaikkien yhteiskuntaluokkien terveyden- ja sairaanhoitoon. Rikkaat ja köyhimmän rahvaan erotti iilimatojen hankintatapa: Varattomimmat kahlailivat paljain säärin lätäköissä ja toivoivat parasta, muut suuntasivat apteekkiin, jos sellainen lähiseudulla sijaitsi.

Kuten jo todettiin, juotikkaat olivat apteekkien vakiovaruste. Niitä säilytettiin sammioissa apteekkien viileissä kellareissa ja elätettiin verellä täytetyillä rakkopusseilla. Tuotetta pyrittiin toimittamaan kotimaisena, mutta kannan heikentyminen ja kova kysyntä pakottivat turvautumaan tuontitavaraan. Elinolosuhteistaan tarkkojen iilimatojen hoito ja säilytys elinvoimaisina myyntiartikkeleina ei ollut apteekeille ihan helppo tehtävä, mutta niitä saattoi silti olla isossa apteekissa kerralla tuhansia. Kun juotikkaiden uskottiin huippukautenaan 1800-luvun puolivälissä olevan parannuskeino niin kihtiin kuin mielitautiinkin, Suomen apteekit välittivät vuosittain noin 100 000 yksilöä, joista reilu kuudesosan Turussa.

 Isoissa apteekeissa iilimatoja pidettiin myymälän puolella esillä

fiineissä keramiikka-astioissa, joista niitä ongittiin pienellä kauhalla.

(Turun Apteekkimuseosta, A. Sassali.)

 

Nykyään hirudo medicinalis on kovan käytön seurauksena ja luonnonolojen muututtua Suomen uhanalaisimpia lajeja, luultavimmin jo kokonaan kadonnut. Sen sukulainen hevosjuotikas on yleisempi, mutta sille ei ihmisveri maistu. Uimarit säilyttäköön mielenrauhansa. Jossain hirudo medicinaliksia silti elää, sillä niitä käytetään yhä plastiikka- ja mikrokirurgiassa, vaikkakin yleisimmin vaihtoehtolääkinnän piirissä.

Anna Sassali
 

Juttu pohjautuu Kuriositeettikabi.net:ssa 17.4.2012 ilmestyneeseen artikkeliini Turun apteekkimuseon hirudines-astia ja kurkistus 1800-luvun suomalaiseen lääkintäkulttuuriin. Sieltä voi googlata lähteitä. Iilimadoista ja menneistä lääkintätavoista keskusteltiin myös Killassa 28.2.2012.

[Tämä artikkeli on luettavissa myös seuraavan Kritiikki-lehden sairaus ja kuolema -teemaisesta numerosta Eusebioksen Killan palstalta.]

Kevään yleisöluento häämöttää!

Suosittelen jo nyt merkitsemään kalentereihin ajankohdan 25.4.2013 klo.18. Tuolloin on TYKY:n kappelilla Killan vieraana teologian tohtori Timo Nisula, joka puhuu aiheesta:

 

Syntyessään ihminen itkee - Augustinus kehon kauneudesta ja kirouksesta.

 

Kirkkoisä Augustinus oli yksi merkittävimpiä myöhäisantiikin teologeja, jolla on ollut lähtemättömät vaikutukset länsimaiseen ajatteluun. Erittäin kiinnostavaa settiä siis luvassa! Tervetuloa lämpimästi sekä kiltalaisille että jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle tasapuolisesti. Tilaisuuden lopuksi on tarjolla teetä ja pientä purtavaa.

 

 

Kiltailta 25.2.2013

[L]a beste jantil et franche.

Leijona hyvän symbolina

Tämä lyhykäinen essee perustuu kandidaatintutkielmaani Eläinten kuningas ja uskollinen palvelija – Leijonan symboliikka 1100-luvun ranskalaisessa ritariromaanissa. Olen siinä tulkinnut Chrétien de Troyes’n teosta Chevalier au Lion, eli Leijonaritari. Teos on kirjoitettu n. vuosina 1176-1181 jKr. Tässä esseessä keskityn tarkastelemaan leijonaa hyvyyden symbolina eräässä kirjan mielenkiintoisimmista kohdista. Jakso, jota käsittelen, on aivan kirjan keskellä ja kertoo siitä kuinka kirjan päähenkilö, ritari Yvain kohtaa leijonan.

Kirjan juoni erittäin yksinkertaistetusti on seuraavanlainen. Yvain lähtee seikkailemaan, taistelee Esclados Punaista vastaan ja voittaa hänet. Esclados kuolee haavoihinsa ja Yvain menee naimisiin tämän lesken Laudinen kanssa. Yvain lähtee taas seikkailemaan, mutta unohtaa palata Laudinen antamaan määräaikaan mennessä takaisin. Laudine hermostuu ja jättää Yvainin, joka suistuu hulluuteen ja elää metsässä villieläimen lailla. Yvain parannetaan hulluudesta ja hän pelastaa leijonan, joka seuraa häntä sen jälkeen uskollisesti. Yvain ja leijona taistelevat kolme kertaa yhdessä ja lopulta Yvain saa Laudinen takaisin.

Juoni saattaa vaikuttaa oudolta, mutta sitä ei pidä hämmästyä. Kirjan juoni ei etene samoin kuin meidän ajatuksemme juonesta, vaan kirjan ideana Yvainin kasvu kohti täydellistä ritariutta. Kirjan teema on siis ritarius ja rakkaus, eikä yksittäisellä tapahtumalla ole välttämättä juonellista merkitystä, vaan symbolinen merkitys. Niin myös nyt käsiteltävällä kohdalla, jossa Yvain pelastaa leijonan. Jakso sijoittuu kirjassa siten, että Yvain on juuri tullut terveeksi hulluudestaan ja osoittanut kiitollisuutensa parantajilleen taistelemalla näiden puolesta. Nyt Yvain tulee valintatilanteeseen. Hän näkee kuinka metsäaukiolla leijona ja käärme taistelevat keskenään. Leijona on alakynnessä, käärme pitää sitä kiinni hännästä ja syöksee tulta sitä kohti. Yvain siis joutuu valitsemaan taisteleeko leijonan vai käärmeen puolesta. Kumpikin eläin liitetään tekstissä symbolisesti joko hyvän tai pahan merkityskenttään.

Käärmettä kuvataan pahaksi ja julmaksi olennoksi:

A lui meïsme se consoille,/ Au quel des deus il eidera./ Lors dit, qu’au lion secorra;/ Qu’a venimeus et a felon/ Ne doit an feire se mal non./ Et li serpanz est venimeus,/ Si li saut par la boche feus,/ Tant est de felenie plains.

(Troyes, 3354-3361, 199. Suomennos: Hän harkitsee/Kumpaa kahdesta auttaisi./ Sanoo itselleen, että leijonaa;/ Sillä myrkyllistä ja kavalaa/ Voi vain haluta satuttaa./ Ja käärme on myrkyllinen,/ Se syöksee suustaan tulta,/ Niin täynnä se on kavaluutta.)

Ensinnäkin Yvain harkitsee kumpaa auttaisi. Käärmettä kuvataan pahaksi olennoksi: venimeus, felon, de felenie plains merkitsevät myrkyllistä, kavalaa ja kavaluutta täynnä olevaa olentoa. Niinpä hän päättää auttaa leijonaa, joka saa hyviä symboliarvoja: ”Eidier li voldra il adés;/ Que pitiez l’an semont et prie,/ Qu’il face secors et aïe/ A la beste jantil et franche.”

(Troyes, 3371-3375, 200. Suomennos: Hän tahtoisi sitä auttaa;/ Sääli pyytää ja rukoilee häntä,/ Että hän pelastaisi ja menisi/ Jalon ja rehdin eläimen avuksi.)

 

Leijona liitetään hyvyyteen ja jopa hengelliseen maailmaan, sillä siitä käytetään ilmauksia jantil  ja franche, eli jalo ja rehti. Yvainin päätökseen vaikuttaa myös personifioitu Sääli, jonka sanotaan rukoilevan häntä pelastamaan leijona. Sääli, rukous ja pelastaminen ovat hyvinkin kristillisesti latautuneita käsitteitä, joten leijonalle annetaan jo tässä vaiheessa hyvin positiivinen status.

Tämä tekstin sisäinen tulkinta saa tukea myös muualta. Ranskalainen keskiaikaisen symboliikan tutkija, Michel PASTOUREAU on kirjoittanut esseen leijonan symboliikan kehittymisestä keskiajalla. Hän tarkastelee siinä kuinka leijona, jolla Raamatussa on sekä hyvä että paha symboliarvo (vrt. Saatana on ”jalopeura joka kiertää, etsien kenet voisi niellä” ja samalla puhutaan myös ”Juudan heimon leijonasta”), kehittyy vähitellen yksinomaan positiiviseksi symboliksi. Leijonan pahuuden saa niskoilleen leopardi, joka keskiaikaisessa ajattelussa on leijonan (lat. Leo) ja pantterin (lat. Pardus) äpärälapsi. Leopardi on siis paha leijona, joka on Saatanan vertauskuva ja ottaa leijonan huonot ominaisuudet, kuten julmuuden ja ylpeyden, omiksi tunnuksikseen. Leijona sen sijaan nousee kristologiseksi symboliksi, jolla on lähes kaikki positiiviset ominaisuudet: se  on rohkea, lempeä, armelias, antelias ja voimakas. (PASTOUREAU, Histoire Symbolique du moyen age occidental, Éditions Seuils, Paris, 2004.) Samalla se on myös ihanteellisen ritarin symboli.

Käärme taas on yleisesti pahuuden ja Saatanan vertauskuva kristillisessä teologiassa. Vaikka myöskään käärme ei ole  aina pelkästään pahuuden symboli (esimerkiksi bestiaareissa käärme esitellään joskus hyvän kristityn vertauskuvana), antaa tällainen kahden symbolin vastakkainasettelu hyvin selkeästi käärmeelle pahan roolin. Yvain valitsee kohtauksessa hyvän leijonan ja tappaa pahan käärmeen. Troyes osoittaa symbolisesti kuinka Yvain on siirtynyt uuteen vaiheeseen matkallaan täydelliseksi ritariksi: taistelun jälkeen Yvainin kerrotaan pyyhkivän miekkansa käärmeen myrkystä puhtaaksi. Miekka on keskiaikaisessa kulttuurissa sekä voiman ja oikeudenmukaisuuden, mutta myös väkivallan ja pahuuden symboli. Myrkky taas on pahuuden ja synnin itseoikeutettu vertauskuva. Kun siis Yvain pyyhkii myrkyn pois miekastaan, ele tarkoittaa symbolisesti sitä, että hän puhdistaa miekkansa vääryydestä ja väkivallasta ja taistelee tästä lähtien oikeudenmukaisuuden puolesta.

Tässä esseessä kävin lyhyesti läpi Yvainin ja leijonan kohtaamisen. Leijona symboloi hyvän ritarin ihannetta, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, sääliä ja uskollisuutta Jumalalle. Leijonaa käytetään kirjassa myös muulla tavalla symbolina, mutta tässä katkelmassa leijona on ensisijaisesti vain tietyn periaatteen vertauskuva. Troyes saa tällä tavoin konkretisoitua Yvainin valintatilanteen ja painotettua kuinka Yvain valitsee tietyn ideaalin itselleen.

---

Miika Norro

Karitsan häät - mitä kristinusko opettaa lopun ajoista

Tästä artikkelista piti alunperin tulla toisenlainen. Ajatuksenani oli kuvata maailmanloppua kristillisestä näkökulmasta esitellen kristillisten kirkkokuntien erilaisia käsityksiä ja tulkintoja sitä koskien. Tätä kirjoitusta pähkäillessäni kävi kuitenkin niin surullisesti, että rakas isoäitini kuoli, minkä seurauksena minun on ollut vaikea keskittyä alkuperäiseen ajatukseeni. Tämän vuoksi olen nyt keskittynyt enemmän siihen, mikä eri suuntauksille on yhteistä ja antamaan lähinnä jonkinlaisen yleiskuvan siitä, miten kristinuskossa nämä asiat ymmärretään. Koska aika on ollut rajallinen ja koska itse katsastelen asiaa omasta näkökulmastani käsin voi artikkelista löytyä vinoutumia. Pyydän arvoisia lukijoita suomaan ne anteeksi ja ääritapauksissa avautumaan ystävällisesti kirjoittajalle.


Seurakunnan vaellus läpi historian

Kristikunta on odottanut Jeesuksen paluuta noin kaksituhatta vuotta. Osittain odotuksen pituuden vuoksi kristillisessä ajattelussa on vakiintunut ajatus toisaalta siitä, että Jeesus voi palata vaikka huomenna, mutta toisaalta yhtä aikaa pidetään mahdollisena että hän palaa vasta vuosisatojen päästä. Tämä tuo kristitylle eräänlaisen kahdessa ajassa elämisen: Hän odottaa paluun tapahtuvan koska hyvänsä ja pyrkii olemaan valmis siihen että se tulee, mutta toisaalta suhtautuu tyynesti siihen että tämä hetki vain viipyy. Ensimmäiset kristityt odottivat pikaista Jeesuksen paluuta, mutta varsin pian tähän viipymiseen sopeuduttiin. Uudessa testamentissa Toisen Pietarin kirjeen 3. luvussa Pietari sanoo viivytyksessä olevan kyse siitä, että Jumala ei tahtoisi kenenkään tuhoutuvan ja antaa siksi ihmisille aikaa kääntymykseen. Lisäksi kirjeessä todetaan yhden päivän olevan Herralle kuin tuhat vuotta ja tuhannen vuoden kuin yksi päivä. Tässä tiivistyy hyvin ainakin eräs kristillinen näkökulma historiaan: Ensinnäkin Jumalan katsotaan olevan inhimillisen ajanlaskun yläpuolella, joten ihmisestä pitkältäkin tuntuva ajanjakso voi Jumalalle olla kuin silmänräpäys ja samalla toisaalta lyhyt hetki olla äärettömän merkityksellinen. Toisekseen koko historian keskeiseksi teemaksi nousee pelastussuunnitelma. Keskiaikaisessa katolisessa teologiassa oli vahvana ajatus historiassa toistuvista asioista, mikä näkyi esimerkiksi pyhimyselämänkertojen alati toistuvissa teemoissa. Samalla tavoin kuin Vanhan testamentin kertomuksilla nähtiin olevan vastineensa Uudessa testamentissa, samoin historian tapahtumille löydettiin vastineensa Raamatusta ja lopulta oman ajan tapahtumista näihin kaikkiin. Kaiken tämän katsottiin olevan osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Italialainen Petrus Damianus (n. 1007–1072) antoi historialle hyvin yksilötasolle menevän merkityksen: "Jumala on luonut historian, jotta sinä pelastuisit." 1800-luvulla saksalainen luterilainen pappi Wilhelm Löhe (1808–1872) kirjoitti, kuinka maailman ja sitä myöten maailmanhistorian tärkein asia on se, että läpi historian vaeltaa kristillinen kirkko, pyhä joukko, ja kuinka maailmasta erottautuu ihmisiä liittyen tähän joukkoon. Hänen mukaansa koko maailma on pystyssä ainoastaan tätä erottautumista ja kokoontumista varten ja kun se lakkaa, ei maailmalla ole enää merkitystä vaan sen loppu on käsillä. Nämä esimerkit luonnollisesti antavat vain yhden näkökulman kristilliseen katsomukseen, täydentävän näkökulman ollessa esimerkiksi jo Genesiksen kehoitus viljellä ja varjella maata, mikä sulkee pois täydellisen välinpitämättömyyden maallisista asioista. Kuitenkin nämä esimerkit osoittavat, että kristinuskon katse on ennen kaikkea edessäpäin. Kristitty on matkalla ja hän kutsuu itselleen matkakumppaneita, hänen näin ollessa tässä maailmassa jatkuvasti vain vieraana.


"Josko nyt?"

Jeesuksen paluusta ja lopun ajoista uskotaan erinäisten merkkien antavan vihjeitä etukäteen, mutta varsinaisesta ajankohdasta Raamattu kertoo, että vain Jumala tuntee sen ja ettei kristittyjen edes kuulu tietää aikoja ja hetkiä (Ap. t. 1:7). Tämä ei ole estänyt useitakin ryhmiä tekemästä omia laskelmiaan paluun ajankohdasta. Lisäksi laajemminkin eri ryhmittymillä on taipumusta ajatella, että juuri käsillä oleva hetki edustaa aivan viimeisiä aikoja. Tämä sinänsähän kuuluu kristilliseen paluun odotus -ajatteluun: se voi tapahtua vaikka huomenna. Kuitenkin silloin, jos jokin ryhmä on arvioinut tämän hetken johonkin tiettyyn ajankohtaan, se sotkee usein tämän järjestyksen: kaikki odotukset kohdistetaan tuohon tiettyyn hetkeen. Ajankohdan myöhäisemmäksi siirtymisen vaihtoehto puuttuu. Tämä lisää usein intoa aktiiviseen lähetystyöhön, mutta voi usein olla tuhoisaa ryhmän koossapysymiselle ja sen jäsenten uskolle, kun nämä odotukset eivät täytykään. Pettymys on raju ja mikäli ryhmän teologia ja opetus ole antanut mahdollisuutta muulle vaihtoehdolle kuin tälle tietylle ajankohdalle on asian käsittely ryhmän jäsenille vaikeaa ja voi johtaa joko kyseisen ryhmän tai jopa koko kristinuskon hylkäämiseen. Toisaalta jotkin ryhmät eivät näissä tilanteissa ole moksiskaan, vaan valitsevat vain uuden ajankohdan.

Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa kuuluvat kirjan tunnetuimpiin kuva-aiheisiin.

Kirjoittaja on kuitenkin tällä kertaa kiinnostuneempi kuvan taustalla erottuvasta

Karitsasta kuin heistä.

Usein ainakin populaarimmassa lopun aikoja koskevassa kirjallisuudessa keskitytään hyvin paljon perehtymään Ilmestyskirjan kuvauksiin erilaisista vitsauksista ja analysoimaan niitten merkitystä sekä maalailemaan omia kauhukuvia niistä. Itse en aio nyt keskittyä siihen, useammasta syystä. Ensinnäkään en kykene tämänkokoisessa jutussa tuomaan riittävästi esille erilaisia näkemyksiä, jolloin jutusta tulisi väkisinkin torso ja vinoutunut. Toisaalta en ole ylipäätään henkilökohtaisesti kiinnostunut tämän aluepiirin yksityiskohdista, mikä vieraantuneisuus ehkä johtuu eräiden suuntien ylenpalttisen innostuksen minussa aiheuttamasta torjuntareaktiosta. Mainittakoon kuitenkin yleisinformaationa aiheesta, että Ilmestyskirjan Ilmestysluonteen vuoksi teologit eivät ole olleet yksimielisiä edes siitä, onko näitten kirjassa kuvattujen vitsausten ja tapahtumien tarkoitus tapahtua yhtenä pötkönä ennen loppua vai kuvaavatko ne ilmestyksenomaisesti kristillisen kirkon historiaa, jolloin ainakin osa siinä kuvatuista tapahtumista olisi siis jo tapahtunut jossain muodossa.


Suuri oikeudenkäynti

Olen kiinnostuneempi maalaamaan nyt muutamalla vedolla kuvan siitä, mitä tapahtuu kaiken päätteeksi, Jeesuksen paluun, paruusian, jälkeen. Tässä myös kristityillä on pitkälti yhtenevä näkemys. Paluuta seuraa kuolleiden ylösnousemus ja viimeinen tuomio, jota Jeesus kuvailee evankeliumeissa. Ne, jotka ovat uskon kautta tulleet osallisiksi Jeesuksen sovituskuolemasta, saavat rikkomuksensa anteeksi ja pääsevät ikuiseen elämään Jumalan kanssa, kun taas muut tuomitaan ikuiseen kadotukseen. Tähän liittyy eräs mielenkiintoinen populaarikulttuurissa yleinen väärinkäsitys. Elokuvissa ja muussa viihteessä Helvetti kuvataan usein paikaksi, jossa Saatana hallitsee ja erilaiset pirut ja demonit rääkkäävät ihmisiä. Saattaapa niissä esiintyä käsitys Helvetistä myös paikkana, jossa vähintään piruilla on hyvät bileet. Raamattu ei kuitenkaan puhu edes siitä, että Saatana asuisi Helvetissä, vaan kyseinen käsitys on osa kristillistä traditiota. Olennaisempaa on se, että Raamattu esittää Helvetin eräänlaisena Saatanan loppusijoituspaikkana, rangaistuksena hänelle ja muille langenneille enkeleille. Helvetti eli Kadotus on oikeastaan valmistettu ainoastaan näitä varten, kun taas jokaisen ihmisen erkaantuminen Jumalasta ja sitä myöten joutuminen Kadotukseen on itse asiassa onnettomuus. Helvetti kuvataan Ilmestyskirjassa tulimerenä, jonne Saatana heitetään. Hän ei ole kristinuskon mukaan Helvetin herra vaan vanki.

Kirjoittaja symppaa Michelangelon Viimeistä tuomiota, koska ainakaan äkkiseltään se ei näytä

toistavan taiteilijoiden perusvirhettä piinaavista piruista Helvetissä (tai kätkee ne tosi hyvin).

Häävalssi Uudessa Jerusalemissa

Taivaasta, ikuisesta elämästä, Paratiisista, miten sitä nimittääkään, Raamattu kertoo toisaalta paljon ja toisaalta kovin vähän. On tulkinnanvaraista mitkä kaikki Vanhan testamentin profetioista kuvaavat Paratiisia. Kristinuskon Paratiisi-käsitykselle on keskeistä ajatus siitä, että se on paikka jossa ihmisellä on suora yhteys Jumalaan ja jossa aiemmin katkennut yhteys on palannut. Kadotuksessa kauheinta ei ole sen mahdolliset fyysiset tuskat, vaan ennen kaikkea iankaikkinen ero Jumalasta, jonka yhteyteen ihminen on tarkoitettu. Tämä erottaa kristinuskon hyvin voimakkaasti esimerkiksi islamista, jonka Paratiisissa on hyvin keskeisenä kaikkinainen aineellinen hyvä. Allahista sen sijaan sanotaan, että parasta mitä Paratiisissa voi tapahtua on nähdä Allah etäältä. Kristinuskon Paratiisissa Jumala asuu ihmisten keskellä, Uudessa Jerusalemissa, toimien itse asiassa koko paikan valona (Ilm. 22:5), kun taas islamissa Allah ei itse ole Paratiisissa.

Ennen kaikkea Taivaasta puhutaan suurena hääjuhlana, Karitsan häinä, Karitsan viitatessa Jeesukseen ja morsiamen ollessa kristillinen kirkko. Tällä hääjuhlasymboliikalla, johon sisältyy morsiusmystiikaksi kutsuttu hengellisyys, on ollut suomalaisessakin herätyskristillisyydessä hyvin keskeinen rooli. Erityisesti vanhemmassa suomalaisessa hengellisessä lauluperinteessä, joka on saanut vaikutteita saksalaisesta herrnhutilaisuudesta, morsiusmystiikka on ollut hyvin vahvana esillä, joko seurakunnan tai yksilökristityn vertauskuvana. Esimerkiksi rukoilevaisen herätysliikkeen laulukirjassa Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa on suoranaista runsaudenpulaa hää- ja morsius -teemaisista lauluista, joiden yleissävy tiivistyy hyvin tässä säkeistössä (127:9): "Siellä ilo ja riemu on taivahan häissä, siell' hupeva on olla kans' enkelein." Evankelisessa herätysliikkeessä taas lauletaan, kuinka (Siionin kannel 151:4) "Nyt Herrassa voin olla onnellinen / ja myrskyjen keskellä rauhallinen. / Kun luotan vain paimeneen taivaalliseen, / hän juhlaansa kerran, hän juhlaansa kerran, / hääjuhlaansa kerran vie ihmeelliseen." Heränneet eli körtit puolestaan laulavat Siionin virsissä (161:4) "Salattu aika, jolloin minä, kerran / kasvoista kasvoihin voin nähdä Herran / ja valittujen joukkoon tulla saan. / Ei ole aikaa meillä enää joutoon. / Jo Ylkä saapuu morsiamen noutoon. / Se salattu." Nämä esimerkit nostin kuvatakseni sitä, kuinka ajatus Taivaasta hääjuhlana on varsin laaja ja oleellinen osa suomalaista kristillisyyttä. Luterilaiseen, katoliseen ja ortodoksiseen teologiaan kuuluu lisäksi ajatus ehtoollisenvietosta toisaalta taivaallisen aterian vertauskuvana, toisaalta konkreettisena osanottona tähän ateriaan jo perille päässeen seurakunnan kanssa.

Koska kaikki, mikä sanotaan latinaksi kuulostaa hyvältä, päätän tämän artikkelin latinankieliseen kuolinmessun In paradisum -antifoniin, jonka sanoin tervehdin myös poisnukkunutta isoäitiäni:

In paradisum deducant te Angeli; in tuo adventu suscipiant te martyres, et perducant te in civitatem sanctam Ierusalem. Chorus angelorum te suscipiat, et cum Lazaro quondam paupere æternam habeas requiem.

"Johdattakoot enkelit sinut Paratiisiin, saapuessasi ottakoot marttyyrit sinut vastaan ja johdattakoot pyhään kaupunkiin Jerusalemiin. Enkeleiden joukko ottakoon sinut vastaan, ja yhdessä Lasaruksen kanssa, joka kerran oli köyhä, olkoon sinulla iankaikkinen lepo."


Ossi Tammisto

[Artikkeli on ilmestynyt aiemmin hiukan eri muodossa Kritiikki-lehden numerossa 2/2012 Eusebioksen killan palstalla.]

Talvisia terveisiä

Tässä muutama tunnelmakuva Killan talviretkeltä Kuralan Kylämäelle. 1950-luvun maaseutukulttuuriin tutustuttiin elävässä museossa ennen joululomille lähtöä, kenties pääsemme kohta jo uudelle reissulle!

 

 

 

 

Kiitokset kuvista suurmestari Tammistolle!

Kiltailta 28.1.2013



Johan Knutson: Cygnaeuksen huvila 1870-luvulla, 1872-1874.

Taidetoimikuntalainen ja blogivastaava Pauliina Sassali alusti vuoden ensimmäisen tapaamisen esittelemällä entistä kesätyöpaikkaansa. Keskustelun lomassa tehtiin suunnitelmia keväästä, muun muassa pohdittiin yleisöluennon pitäjäksi sopivaa vierailevaa puhujaa ja keksittiinkin pari hyvää vaihtoehtoa... Näihin mukaviin suunnitelmiin palataan myöhemmin keväällä.

Cygnaeuksen galleria on Suomen vanhin taidemuseo, joka avattiin jo keväällä 1882. Akateemikko, maailmankansalainen ja fennomaani sekä yksi aikansa suurimmista kulttuuripersoonista, Fredrik Cygnaeus (1802-1881) perusti museon lahjoittaessaan testamentissaan kesähuvilansa ja keräämänsä taidekokoelman Suomen kansalle. Kokoelmaan kuului tuolloin 199 teosta sekä piirroksia ja akvarelleja sisältänyt kansio, mutta koska testamenttiin sisältyi myös toive kokoelman kartuttamisesta lahjoituksin, määrä on moninkertaistunut. Ensimmäiset lahjoitukset tulivat nuorilta taiteilijoilta, joita Cygnaeus oli eläessään tukenut paitsi rohkaisten ja opastaen, myös taloudellisesti. Lisäksi Cygnaeuksella oli tärkeä rooli suomalaisen taidekoulutuksen edistämisessä.

Nykyisin kokoelma käsittää lähemmäs viisisataa taideteosta, lähinnä öljymaalauksia ja veistoksia. Joukossa on paitsi monia tunnettuja varhaisimman suomalaisen akatemiataiteen helmiä, myös aikanaan merkittävien, mutta myöhäisemmässä taidehistoriankirjoituksessa vähäisemmälle huomiolle jääneiden taiteilijoiden töitä. Kierros museon yläkerran perusnäyttelyssä antaa laajan kuvan 1800-luvun suomalaisesta kuvataiteesta, alakerrassa voi tutustua pieniin vaihtuviin näyttelyihin. Itse kokoelman lisäksi museokokemuksessa ovat merkittävässä roolissa kesähuvilan kaunis ympäristö Kaivopuistossa, idyllinen puutarha, puuromantiikkaa edustava arkkitehtuuri ja 1800-luvun kulttuurihistoria.

"Hänen henkensä eli alati ja vaikutti tässä, siinä, mikä on iäistä maan päällä; yksilöllistä, turhaa, katoavaista unielämää hän ei pitänyt silmäyksenkään arvoisena.  – Tämä juuri antoi hänen sanoilleen niin erinomaisen voiman vaikuttaa ihmisten mieliin, myöskin kirjoitetulle sanalle toisinaan, mutta etupäässä puhutulle sanalle. Hänen äänensä ensi sävelen kuuluessa tunsi itsensä ikään kuin kohotetuksi maasta, varsinkin hän oli mestari oikein aloittamisen suuressa taidossa, ja harvat olivat kaiketi ne, jotka eivät hänen lopettaessaan tunteneet läpi olentonsa virtaavan heille enemmän tai vähemmän harvinaisen ilon siitä, että olivat hänen kanssaan kohonneet niihin valoisiin korkeuksiin, missä hänen hengellään oli  o i k e a  k o t i n s a ."
(Snellman Cygnaeuksesta, Cygnaeuksen Gallerian luettelo, s. 20)

Voin omien ja monen muun kokemusten perusteella sanoa, että museolla on melko sama vaikutus kuin Snellman kertoo aikanaan olleen Cygnaeuksen puheilla. Cygnaeuksen galleriassa säilytetään ja jatketaan perustajansa työtä.



Tämäkin koulun historiankirjoista tuttu teos on esillä galleriassa.
Albert Edelfelt, Poltettu kylä, 1879.

Työn iloa, jaksamista ja ennen kaikkea siunausta vuoteen 2013 meille jokaiselle!

Pauliina Sassali